Klassikkomaineessa paistatteleva, japanilaisten suosikkiseikkailu Monster Hunter keräsi uusimmalla julkaisullaan hurmioituneita arvioita. Mikä vapaus! Mikä toiminta! Mikä sienikeräilyn seuraava aste! Tehdäänpä siis alkuun Seiska-lehden tasoinen shokkipaljastus: minä vihaan Monster Huntereita. Vihaan myös Monster Hunter Generationsia, vaikka sarja itse tekee kaikkensa että voisimme ratsastaa yhdessä auringonlaskuun. Kaikkien pelikemiat eivät nimittäin kohtaa, vaikka kuinka louhisi, kaivertaisi, ja paistaisi lihaa matkagrillissä tähtitaivaan alla – mutta huonoa arvosanaa peli ei silti ansaitse. Lienee syytä kertoa tarkemmin miksi.



Oikeasti viha on kärjistetty ilmaisu. On hetkiä joina olemme Monster Hunterin kanssa hyviäkin kavereita, sillä sarjan idea itsessään on yksinkertainen mutta toimiva: Monster Hunter Generationsissa pelaaja on jälleen elämänsä oma metsästäjä-keräilijä-hirmupetojen-surmaaja, jonka päivät koostuvat luonnon helmassa rymyämisestä sekä Palico-kissakumppaneista. Matkaa voi taittaa niin yksin kuin kavereiden seurassa, mutta toimintaa piristävät nyt erilaiset Hunting Artsit, mittarista täyttyvät erikoisliikkeet. Aseisiin voi puolestaan liittää Hunting Styleja, joilla hyökkäysstrategiaansa voi muokata painottumaan esimerkiksi vastahyökkäyksiin tai puskaninjailuun.

Eniten kiitosta Monster Hunter Generations onkin saanut monipuolisuudestaan, sillä erilaisia aseita, tyylejä ja niiden kombinaatioita on lukematon määrä. Aloittelijoita kosiskellaan runsailla tutoriaaleilla, joskin tässä helkkäävät myös ensimmäiset varoituskellot: toistakymmentä tutoriaalia pelkille aseille, no huhhuh! Kyllä nyt erotellaan jyvät akanoista ja keskittymishäiriöiset tosipelaajista. Vaikka Generationsia onkin parjattu Monster Huntereiden mittapuulla myös helpoksi, vaativat hirviökinkerit siis yhä kunnioitettavaa omistautumista täysin avautuakseen. Läpihuutopeleiksi sarjaa ei ole tarkoitettukaan, mutta onneksi värikkäät ja yksityiskohtaiset maastot kutsuvat eräjormailemaan. Mistä johtuu siis tällaisen vastarannankiisken sihinä?



Kiitoksensa peli on ansainnut, sillä teknisesti vaikuttava ja hengästyttävyyteen asti viilattava seikkailu on varmaa tekoa. Kun questit vievät mukanaan ja hirmuliskot lakoavat jalkoihin, saatan itsekin lähes unohtaa miksi väitin inhoavani peliä niin paljon. Kunnes tuijotan taas tavaralaatikkooni jemmattua rojumerta ja tajuan ettei millään ole lopulta mitään väliä. Toisin sanoen Monster Hunterin ytimessä on sen itsetarkoituksellisuus. Generations karsii viimeisetkin juonenrippeet jaloista pyörimästä, mikä pelkistää toiminnan täysin persoonattomaksi: kerään kasveja, koska voin. Louhin kiveä, koska voin. Käytän puoli tuntia elämästäni jahtaamalla ylikasvanutta viemärihirviöta, jotta voin myöhemmin jahdata jotain toista elukkaa, ja elämä on pelkkä eksistentiaalinen harha.

Tämä konsepti on kerännyt Monster Hunter -sarjalle lukemattomia faneja, mutta myös saattanut minut jälleen epätoivoon. Näin vahvasti toistoon perustuva Generations ei siis yksinkertaisesti sovellu kaikille. Ja kun huomio herpaantuu metsästyksen hurmiosta, alkavat pikkujututkin ärsyttää: 3DS:n ruudulla käyttöliittymä tuntuu ahtaalta ja epäjohdonmukaiselta, maastot turhan sattumanvaraisilta, grindaaminen yhdentekevältä. Toiminnan jähmeys kääntyy ennen pitkää haastavasta yksitoikkoiseksi, mikäli metsiä nuohoaa yksin; kavereiden kanssa kokemus on varmasti tuplasti –ellei triplasti– parempi, mutta yksinäisten olmien on tyytyminen internetin sankareihin ja virtuaalikissoihin. Syö miestä tämä.

Viisautta on kuitenkin ymmärtää oma puolueellisuutensa, joten objektiivisesti Monster Hunter Generationsia voinee silti varauksetta suositella. Itse kerään sieneni mieluummin vaikka Nuuksion metsästä.