Laskeudun punahehkuiselle planeetalle ja sattumalta paikkaan, jossa järven keskellä leijuu iso pyöreä kivi - siis täydellinen laskeutumisalusta! Tai ainakin siltä se vaikuttaa, kunnes vähän aikaa mineraaleja keräiltyäni havaitsen, etten enää pääse millään tavalla takaisin alukselleni! Rakettireppu ei riitä lähellekään, vaikka koetan jokaiselta lähistön nyppylältä sinne lentää, eikä alaspäin kapenevaa seinämää pysty kiipeämäänkään. Toilailen siis edestakaisin ympäristöä tutkien lähes tunnin ja ajatuksissa käy jo luovuttaminenkin, kunnes löydän sattumalta rakennuksen, jonka edessä on rikkinäinen mysteerivekotin.


Käyn etsimässä tarpeelliset korjausaineet sen kunnostamiseen ja käy ilmi, että laite etsii planeetalta erilaisia kohteita, joista yksi on jonkinlainen tehdas. Koska ei muutakaan tekemistä ole, lähden kulkemaan kohti tuota tehdasta, vaikka matka tuntuu pitkältä ja avaruuspukuni laiteisto varoittaa jatkuvasti energiavarojensa vähenemisestä. Voi sitä helpotuksen huokausta, kun tehtaan lähistöltä löytyy aluksen kutsumiseen käytettävä laite, joka vaatii vain helposti valmistettavan hakkerointisirun. Oma tuttu alus lennähtää paikalle ja kun istun pilotin paikalle, tuntuu kuin kotiin olisin palannut. Ahdistuksen ja helpotuksen tunteet ovat aitoja.


Tämä oli vain yksi tarina, joka minulle tapahtui No Man’s Skyssa. Osittain se vaati kärsivällisyyttä, osittain mielikuvitusta, mutta lopulta sen antoi vahvan elämyksen. Se on pelin parasta antia.



Juuri ennen julkaisuaan No Man’s Sky:tä mainostettiin neljällä videolla, jotka oli otsikoitu Explore (tutki), Fight (taistele), Trade (käy kauppaa) ja Survive (selviä hengissä). Tutkimiseen liittyy edellä selostetun lisäksi mm. eri eläin- ja kasvilajien skannaus. Niistä, sekä löydetyistä aurinkokunnista, planeetoista, maamerkeistä ja muista alueista saa mammonaa, kunhan ne muistaa “lähettää tietokantaan”. Avaruustaisteluista voi mainita sen verran, että omani olivat lähinnä holtitonta hosumista ja onnenkantamoisia, sekä paniikinomaista suojien korjausta. Käsittääkseni kokemukseni ei eronnut paljon muiden vastaavista. Kaupankäyntikään minua ei lopulta syvällisemmin kiinnostanut, vaikka arvometalleja ja pyhäinjäännöksiä avaruusasemille kuskasinkin valuutan toivossa. Systeemi tarjoaa kyllä pienet mahdollisuudet huutokauppakeisarielämälle.


Pelin alkupuolella yksi jännimmistä asioista No Man’s Skyssä on mahdollisuus oppia avaruusolentojen kieltä. Sieltä täältä löytyy “viisauskiviä” ja muitakin laitteita, jotka aktivoimalla oppii muutaman sanan. Ensimmäisessä kohtaamisessani kaikki muu vastapuolen sanoma oli siansaksaa, mutta olin jo oppinut sanan “rare”, eli harvinainen, joten olennolle olisi pitänyt tarjota jotain harvinaista materiaalia. Sitä ei inventaariostani löytynyt, mutta yleisempikin kelpasi ja molemmat osapuolet olivat jokseenkin tyytyväisiä. Kieliasia tuo peliin jännän mystistä realismia, vaikka onkin taas yksi lisäkerättävä kerättävien keräysasioiden keräyslistalla (eikä lopulta niin merkittävä, kuin aluksi voisi kuvitella).

Inventaariosta puheen ollen. No Man’s Skyssä se on elämän tarkoitus ja tuska. “Inventory Full” -ääniviesti on melkein “Life Support Low” -älähdystäkin yleisempi, vaikka varastotilaa on niin puvussa kuin aluksessakin. Kun pelillinen kierto pyörii enimmäkseen sen ympärillä, että hankitaan tavaroita, kerätään mineraaleja ja otetaan mukaan kamaa, jonka voi myydä, on inventaarion käsittely yksi pelin turhauttavimmista asioista. Toki pelin edetessä saa hankittua sekä tilavampia asuja, että aluksia ja varastopaikkojen ainainen puute onkin yksi suurimmista motivaattoreista niiden tavoitteluun.


Jos sattuu käymään niin, että käymättömiä korpimaita tahkotessaan kuolee, hätä ei ole suuren suuri. Viikatteen heilahtaessa pelaaja palaa edelliseen automaattitallennukseen ja mikäli haluaa takaisin ne tavarat, jotka kuollessa oli mukana, pitää oma hautapaikka käydä rohmuamassa. Vaikeustaso pelissä riippuu paljolti siitä, kuinka paljon itse törttöilee, mokailee ja laiskottelee varusteiden hankinnan kanssa. Jos tahkoaa eteenpäin tunnollisesti, eikä saa kaikkia vartijoita ja vihuja niskaansa, on elo aika leppoisaa.

Mikäli ei halua seurata mystisen Atlas-jumalan polkua kohti maailmankaikkeuden keskustaa, sitä tulee keksittyä väkisinkin itselleen omia tavoitteita. Kunhan alun hyperdriven hankinnasta on päästy grindauksen makuun, voi mietiskellä vaikkapa hankkivansa uuden aluksen tai tutkivansa yhden planeetan läpikotaisin. Jos itse keksitty tekeminen ei täytä pelin parissa viihtymisen kriteerejä, tai nykyinen planeetta tekee touhun liian hankalaksi, voi aina syöksähtää parempien apajien perässä seuraavaan aurinkokuntaan. Siellä voi tosin olla sama ongelma ja seuraavassa, ja taas seuraavassa. Niitähän riittää.




18 triljoonaa planeettaa - ja jokainen erilainen. Hurja väite pitää tottakai paikkansa, vaikka alun tuntien ihastelun ja ruutukaappaustykityksen jälkeen alkoikin havaita, mitkä ne tietyt parametrit ovat, joille joka planeetalla arvotaan sen ulkoasu. Otin pelituntieni aikana kymmeniä ruutukuvia, jotka muistuttivat minua scifi-elokuvista, -sarjoista ja -kirjoista. Kauniita maisemia tuli vastaan jatkuvalla syötöllä, mutta julkistustrailerin Jurassic Park -tyyliset, eläimiä vilisevät trooppiset viidakot olivat kyllä jääneet suunnitteludokumentteihin.

Valtaosa planeetoista on kivistä, autiota maisemaa, jossa suurin ilo on mineraalien hankkiminen ja rakennuksissa vierailu rikkauksien toivossa. Silloin tällöin, kun löysin vehreän, järviä ja eläimiä pursuavan planeetan, halusin vain pystyttää sinne mökin ja lopettaa pelaamisen siihen. Varsinkin, jos säätilakin oli suotuisa ja tarveaineita lähettyvillä. Yhdellä planeetalla vietinkin viitisen tuntia kokonaispeliajastani, kunnes päätin taas palata avaruuteen - vai saadakseni turpiin vihamielisiltä aluksilta.

Ehkä selkeimmin Hello Gamesin vision - tai ainakin toteutuksen - rajoitukset tuntee selkäytimessään, kun joka planeetalta löytyvät ne täsmälleen samanlaiset rakennukset ja niiden yläpuolelta täsmälleen samalta näyttävät avaruusasemat. Itse planeettojen maisemiin, luontoon ja eläimistöön olin hyvin pitkään tyytyväinen, vaikka jälkimmäisiä oli välillä harvassa ja niitä vehreitä, järviä täynnä olevia palluroita liian vähän.


Tällaiseen määrään maisemaa luulisi mahtuvan bugia jos toistakin ja kyllähän niitä tuli vastaan, tosin ei pelaamista sinänsä häiritsevästi. Maiseman sisään pääsi välillä katselemaan, eivätkä tekstuurit aina kohdanneet pinnan muotoja, mutta yksi hauskimmista oli planeetta, jonka eläimet olivat pystyssä pyrstöllään maan päällä seisovia, holtittomasti sätkiviä kaloja. Vai mistä minä tiedän, ehkä kyseiset olennot elävätkin juuri niin. “Ominaisuus, ei bugi”, on vanha ohjelmoijien sananparsi. Nettikirjoitusten perusteella joidenkin pelit ovat myös kaatuilleet paljon, omalle kohdalleni se sattui vain kerran.




No Man’s Skyn ympärillä velloo. Hype oli suurta, toimitettu tuote ei useimpien mielestä lähelläkään sitä. Moninpeliä ei ole, tai ehkä sitä tulevaisuudessa, tai päivitys, tai ehkä ei. Erilaista tekemistä ei ole tarpeeksi, rytmiä ja rakennetta puuttuu ja samaa kaavaa toistetaan kymmeniä tunteja. Tämä on kaikki totta ja siksi arvosana putoaa, enkä kiellä sitä, että varhainen E3-traileri silmissä siintäen kauppaan kannettu 60 euroa tuntuisi osittain hukkaan heitetyltä rahalta. Itse asiassa minä ihmettelin tällaisen “indiepelin” täyshintaa jo silloin, kun se julkistettiin.

Vajaan 30 pelitunnin jälkeen en ole tehnyt läheskään kaikkea sitä, mitä pelissä ‘pitäisi tehdä’. En ole kerännyt miljoonia isoimpaan alukseen, en seurannut Atlasta maailman tappiin, enkä edes haalinut kaikkia blueprintejä tai varustellut seikkailijaani loppuun asti. Viimeisimpien pelituntien aikana saman rutiinin toisto uudestaan ja uudestaan, ilman että vastaan tulee enää mitään suurempia yllätyksiä, on alkanut kuitenkin maistua tasapaksulta ja vähitellen takaraivoon on hiipinyt ajatus siitä, että ehkä minä en jaksakaan enää moisia tavoitella. Tai no, ehkä minä vielä yritän seuraavaa aurinkokuntaa. Tai seuraavaa. Ainakin jokin planeetta pitäisi vielä nimetä Villapaidaksi tai Peltoseksi.


Luin teininä kaikki paikallisen kirjaston scifi-kirjat, olen ollut pienestä asti Star Trek -fani ja nyt olen mennyt rohkeasti sinne, minne kukaan ei ole ennen mennyt, eikä mikään peli tätä ennen ole samaa tunnetta synnyttänyt. Minä olen seikkaillut, tutkinut ja kyllä, jopa ihastellut.