Vuosikausien ajan pelaajat ovat saaneet ammuskella huivipäisiä terroristeja amerikkalaissotilaiden silmin. Homefront: The Revolution päästää pelaajat huiviterroristien saappaisiin, mutta molotoveja heitellään yhä omenapiirakan puolesta.




Helmikuisessa beta-testauksessa Dambuster Studiosin Homefront: The Revolution herätti mielenkiintoa perusräiskinnöistä eroavalla dynamiikallaan. Ylivoimaisten sotasankareiden sijaan Revolutionin sissisoturit ovat nuhjuisia altavastaajia, joiden henki on höllässä ylivoimaista vihollista vastaan. Betan tekninen hiomattomuus kuitenkin aiheutti epäilyksiä lopullisesta versiosta, ja ne näyttävät pelin ilmestyttyä käyneen toteen: on pelin aiheesta kuinka innoissaan tahansa, Homefront: The Revolution tuntuu alkuhetkistä lähtien keskinkertaiselta, väsyneeltä sekamelskalta.

John Miliuksen kasariklassikko Red Dawnia mukaileva lähtökohta on sopivan mehukas: Pohjois-Korea nousee digitaalisaation myötä suurvallaksi ja valtaa eteläisen kaimansa, minkä jälkeen katseet käännetään kohti miljardivelkojen alle rapistuvia Yhdysvaltoja. Koko valtio kaatuu Korean yllätyshyökkäyksen myötä, mutta amerikkalaiset eivät kotikontujaan niin vain luovuta. Raunioista nousevat jenkit tarttuvat perustuslain turvaamiin aseisiinsa ja käynnistävät sissisodan valtausarmeijaa vastaan.


Ethan Bradyn ura vastarintaliikkeessä ei ala erityisen hyvin: muutama päivä liittymisen jälkeen sissien keulahahmo Benjamin Walker napataan, ja Bradyn kontolle jää paitsi Walkerin pelastaminen, myös Philadelphian vapauttaminen Korean ikeestä. Matkan varrella tutustutaan sissien johtajiin, joihin lukeutuu mielikuvituksellisia hahmoja, kuten vihainen nainen, empaattinen musta mies sekä äksy kaksoisagentti. Tarina ei oikein missään vaiheessa lähde käyntiin, saati onnistu yllättämään käänteillään. Juoni rullaa tutuilla raiteilla käyden läpi kaikki lajityypin kliseet, kunnes on aika lyödä ruutuun lopputekstit ja toivottaa pelaaja tervetulleeksi moninpelin pauloihin.

Amerikkalaisen sotateollisuuden kyykytettyä heikompiaan vuosikymmenten ajan tosimaailmassa on vähintäänkin nurinkurisen surkuhupaista katsella, miten Philadelphian tytöt ja pojat vuoraavat itsensä shemagheihin, muuttavat viinapullot molotoveiksi ja ammuskelevat rynnäkkökiväärejään kohti taivasta. Ehkä pelintekijät ovat vain yrittäneet luoda mielenkiintoisen asetelman toiminnalle ilman yhteyttä tosimaailmaan, mutta vertauskuvat 15-vuotiseen sotaan terrorismia vastaan tulevat jatkuvasti pakostakin mieleen.


Yhteyksistä huolimatta pelillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa aiheesta: tapahtumat ja juonenkäänteet rullaavat lajityypin kliseitä kierrättäen, eikä pelaajalle tarjota juurikaan mitään pohdittavaa. Ajoittain yksi päähahmoista saattaa esimerkiksi pelätä siviilien puolesta, mutta kömpelö dialogi ja puiset performanssit rampauttavat kohtaukset, jotka muutenkin ohitetaan nopeasti toiminnan tieltä. Vaihtoehtoisesti Homefront saattaa olla nerokasta satiiria Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, mutta todennäköisyys sille on minimaalinen, ajatellen käsikirjoituksen latteaa keskinkertaisuutta.



Homefrontin taistelumekaniikkoihin on kehitetty läjä mielenkiintoisia ideoita, mutta useimpien toteutus jättää laimean maun suuhun. Kokonaisuus tuntuu olevan myös ryövätty kokonaan Ubisoftin Far Cry -pelisarjasta: Brady seikkailee avoimilla alueilla vallaten tukikohtia ja etuvartioasemia sekä suorittaen pää- että sivutehtäviä. Jokainen vartioasema siirtää ympäröivän alueen sissien hallintaan, toimien samanaikaisesti tallennuspisteenä ja tarvikevarastona. Alueet ovat myös täynnä kerättävää kamaa, joista voi joko väkerrellä erilaisia räjähteitä tai myydä tarpeettomana rahan toivossa. Rahalla taasen hankitaan uusia aseita, varusteita sekä lisäosia aseisiin; pyssyvalikoimasta löytyvät kaikki lajityypin klassikot rynnäristä tarkkuuskivääriin. On kyse sitten raunioissa kiipeilemisestä, vihollisten merkkaamisesta etukäteen, terveyspiikin iskemisestä pohkeeseen tai vihollisten puukottamisesta takaa hiipimällä, Homefrontin pelaaminen on puhdasta Far Cryta, mutta urbaanimaisemissa.


Räiskintäpelien dynamiikka on pyritty kääntämään päälaelleen vihollisjoukkojen voimistamisella. Brady on alusta loppuun näennäisesti alakynnessä, liikutaan raunioissa sitten yksin tai tekoälykavereiden kanssa: korealaiset ampuvat kovaa ja tarkasti, eikä sissien tarvikevalikoimasta löydy yhtä ainutta teknopanssaria johon vuorautua. Ideatasolla erinomainen dynamiikka kuitenkin lässähtää toteutuksessa. Vihollisten tekoäly tuntuu sekoilevan jatkuvasti naurettavuuksiin saakka; korealaiset juoksentelevat seiniä päin, pyörivät paikoillaan ympyrää ja juoksevat ilman harkintakykyä saman kulman taakse, johon jo 20 kaveria on lanattu konekiväärillä. Välillä sotilaat jatkavat suoraselkäisenä vartiointia, vaikka kahden metrin päähän pysäköity panssarivaunu räjähtäisi.

Vastapainoa vihollisten puhtaalle typeryydelle on haettu sekä vahingonteon nostamisella että yli-inhimillisellä sihdillä, mikä tekee taistelusta entistä sietämättömämpää: ainoa tapa selvitä laukaustenvaihdosta on juosta suosiolla pois tai nököttää kulman takana ja odottaa että idiootit rynnivät surman suuhun, jolloin yksikin hutilaukaus voi aloittaa koko ruljanssin alusta. Vaikka pelaajalle annetaan mahdollisuus erilaisten taktiikoiden ja aseiden käyttämiseen, taisteluista puuttuu se ilo ja kekseliäisyys, joka on muuttunut Far Cryn tavaramerkiksi.


Philadelphian eri kaupunginosia on kohdeltu eri tavoin miehityksen aikana. Bradyn tarinassa päästään näkemään niin raunioituneita sotatantereita, siviilien täyttämiä slummeja kuin aidattuja, rikkaiden kansoittamia hienostoalueita. Vaikka alueet ovat kosmeettisesti tyystin erilaisia, pelillinen sisältö tuntuu harmillisen samankaltaiselta, sekä ennen kaikkea itseään toistavalta. Eroa raunioissa räiskimiseen haetaan vastarintaliikkeen imagon parantamisella: asuinalueilla Bradyn täytyy pelastaa vankeja, sabotoida korealaisten vekottimia ja rukkailla radioita huudattamaan sissien propagandaa, mutta siviilienkin keskellä peli keskittyy pitkälti erilaisten vartioasemien ja muiden kiintopisteiden valtaamiseen. Sykliä toistetaan alusta loppuun: Brady pääsee uudelle alueelle, valtailee pisteitä ja auttaa ihmisiä, kunnes kansan fiiliksiä kuvaava mittari täyttyy tarpeeksi mellakan aloittamiseksi. Palavien tynnyrien ja riehuvien kansalaisten keskellä sitten vallataan yksi tai useampi tärkeä rakennus, minkä jälkeen alueelta siirrytään seuraavaan tekemään kaikki uudelleen.

Mukaan on ympätty myös co-op -kampanja, mutta yhdessä pelattavat puoli tusinaa, noin vartin pituista kenttää on nopeasti koluttu läpi. Yhdessä pelaaminen on mukava pieni piriste sissitoimintaan, mutta kuten aina, ryhmätyön hoitaminen on usein mahdotonta tuntemattomien kanssa. Useimmat matseista taantuvatkin nopeaksi läpijuoksuksi samoja polkuja pitkin, jotta tehtävä menee mahdollisimman vähällä vaivalla läpi. Hämmentävästi co-opissa on vähäisestä sisällöstään huolimatta järkyttävä määrä kerättävää ja avattavaa; uusia aseita, lisäosia ja taitoja riittäisi kymmenien tuntien pelaamiseen, mutta vastaavasti pelattavaa ei löydy läheskään tarpeeksi mielenkiinnon pitämiseen. Lisätyperyytenä co-opiin on liitetty sattumanvarainen palkintosysteemi, jolloin pelaaja ei edes tiedä, hyötyykö tehtävien tekemisestä juuri mitenkään.




Lattean kliseisestä tarinasta ja turhattavan samankaltaisesta toiminnasta huolimatta pelin suurimmaksi murheenkryyniksi muodostuu pelin puolituinen tekninen toteutus. Pelaamisen aikana Homefront jumittui useamman kerran vaatien uudelleenkäynnistystä ja uusia alueita ladatessaan - jota tapahtuu parhaimmillaan kymmenen sekunnin välein - Homefront jäätyi aina muutamaksi sekunniksi paikoilleen. Tästä huolimatta tökkimistä riitti peliruudun liikkuessakin. Suurempien taisteluiden tai esimerkiksi tuliefektien aikana ruudunpäivitys muistutti lähinnä diashowta; ajoittain laahaavasta ruudunpäivityksestä pääsi nauttimaan, vaikka juoksenteli itsekseen tasapaksujen tekstuurien täyttämässä autiotalossa. Animaatiot imeytyvät jatkuvasti seinien sisään, hahmot eivät löydä reittejään ja tekoälyhahmot saattoivat kadota tai ilmestyä tyhjästä naaman eteen useita kertoja. Hiomattomuus näkyy myös liikkeessä ja räiskinnässä: toiminta on turhauttavaa kiitos kankeankiikkerän ohjauksen ja alueita samotessa huomaa jatkuvasti jäävänsä jumiin rotvallin reunoihin sekä tulitikkuaskin kokoisiin kynnyksiin. Jos haluaa hypätä korokkeelle, saa ylitystä yrittää useampia kertoja, kunnes peli ymmärtää mitä pelaaja yrittää tehdä - jos ymmärtää.

Homefront: The Revolution sisältää paljon mielenkiintoisia ideoita, mutta pelin toteutus on kaikin puolin lattea ja keskinkertainen. Tarina toistaa samoja kaavoja jotka ovat tulleet tutuiksi kymmenen vuoden ajan Call of Dutyissa, toiminta emuloi epäonnistuneesti parempia hiekkalaatikkopelejä ja tekninen hiomattomuus paistaa jatkuvasti silmiin. Suoranaisilta mahalaskuilta vältytään, mutta Homefrontin kaikki välttävät ainekset jäävät auttamatta heikompien puolien varjoihin. Osta mielummin vaikkapa camp-henkinen, mutta muuten pätevä kasaritoimintaleffa Red Dawn ja tuhlaa loput rahoista mäkkärin omenapiirakoihin.