Uncharted-trilogia on ollut itselleni yksi syistä Sonyn konsolin omistamiseen. Näin seikkailuelokuvien fanina on ollut upeaa voida näytellä itse pääosaa sellaisessa, eikä sekään ole varsinaisesti haitannut, että kehittäjä Naughty Dog on tuonut peleihin mukaan tutun teknisen perfektionisminsa. Uncharted: Drake's Fortune oli ensimmäisiä pelejä, jotka näyttivät, mihin PS3 pystyy. Muualla tehty spin-off Golden Abyss teki jopa PS Vitasta hetkeksi relevantin muuhun kuin animetissien tuijotteluun.


Olin myös siinä käsityksessä, että pelisarja jää olohuoneen puolella trilogiaksi, mutta niin vain Nathan Drake saatiin vielä kerran liikkeelle uudella konsolisukupolvella. Tämä on kuitenkin tällä tietoa sarjan viimeinen osa, ainakin tässä muodossa. Eikä se ole mitenkään sääli, sillä sekä Uncharted-pelisarjalla että Nathanin hahmolla on nyt tehty kaikki se, mihin ne venyvät. Naughty Dogin kaltaisen huippustudion kannattaa ideoida, ei vain iteroida.



Pelin juonen selostaminen tarkasti olisi karhunpalvelus jokaiselle, joka haluaa kokea Unchartedit itse. Lienee kuitenkin itsestään selvää, että tarjolla on, jälleen kerran, mahdollisesti kaikkia entisiäkin suurempi aarre. Sen luokse päästäkseen Nathanin pitää kiipeillä seinillä, käyttää kytkimiä, pyörittää rattaita ja huomata tämän tapahtumaketjun päätteeksi, että a) varsinainen aarre on jossain muualla ja b) vastustajatkin ovat paikalla valtavine armeijoineen, minkä jälkitilanteessa c) satoja vuosia piilossa pysynyt äärimmäisen ovela rakennelma on hetkessä pirstaleina. Ja loppujen lopuksi se aarre on jotain ihan muuta kuin mitä lähdettiin hakemaan. Tätä formaattia on pyöritetty nyt niin kauan, että kehittäjätkin onneksi ymmärtävät jo suhtautua siihen itseironisesti.


Muutenkin fanipalvelu kovin avokätistä. Pelistä löytyy viittauksia paitsi sarjan muihin osiin, myös toisiin Naughty Dog -peleihin (jopa pelattavaksi asti, kuten internet nopeasti havaitsi). Unchartedinsa pelannut tuntee olonsa välittömästi kotoisaksi ja hymyilee tietäväisesti Nathanin heitoille. Paikoin homma menee jo niin pitkälle, että siihen kiinnittää negatiivista huomiota: kaikki on vähän liian täydellistä ja tehty miellyttämään.



Uncharted on aina tarkoittanut virheetöntä teknistä toteutusta ja huimia maisemia. Rosvon Loppu heittääkin näytölle sellaista silmäkarkkia, että välillä on vain pakko pysähtyä ihailemaan mallintajien vaivannäköä ja sommittelukykyä. Värivalinnat, tekstuurit ja vesiefektit sun muut toimivat hienosti. Kentät ovat suuria ja putkessa kävelemisen tunne on häivytetty varsin tehokkaasti, vaikka tiukassa skriptausnuorassa lopulta kuljetaankin. Kuten Naughty Dog -peleissä yleensäkin, lataustauot on häivytetty toiminnan sekaan.


Tarina kuljettaa päähenkilöitä ympäri maailmaa siinä määrin, ettei paikkoihin ehdi kyllästyä. Väliin on upotettu nyt myös maastoautoilua, johon liittyy pientä ongelmanratkaisua, kuten kärryn hinaamista vinssillä ylämäkeen. Vaikkei ihan Spintires-tasolle ylletäkään, pidin tätä varsin virkistävänä lisäyksenä perinteiseen kaavaan. Etenkin, koska kyseessä ei ole tiukalla aikarajalla varustettu Quick Time Event -toimintakohtaus vaan tempoltaan rauhallisempi ajelu isohkolla kartalla.



Käytännössä kaikissa aiemmissa Uncharted-arvosteluissa olen nipottanut liian kestävistä vihollisista ja siitä, miten peliä pidennetään keinotekoisesti lisäämällä pitkiä räiskintäkohtauksia. Tästä tietoisena päätin nyt kokeilla Kevyt-nimistä vaikeustasoa (toiseksi helpoin) ja "lukittuvaa tähtäystä". Tämä helpottikin vihollisten kylmentämistä huomattavasti. Korkeammalla vaikeusasteella kuolo olisi varmasti korjannut paljon useammin etenkin loppupään kentissä, joissa vastaan marssitetaan, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti, kokonainen armeija sotilaita. Joka pitää konsoliohjaimella tähtäilystä, voi ottaa lukituksen pois päältä, jolloin haastetta on varmasti tarpeeksi. Mainittakoon myös, että ympäristöt tuhoutuvat nykyisin paljon entistä laajemmin, joten suojasta räiskijän on syytä vaihtaa suojaansa säännöllisesti.


Yhden helmasynnin korvaa kuitenkin toinen, sillä vuorenseinämillä kiipeilyä sisältäviä jaksoja on myös turhan monia. On toki ymmärrettävää, että muinaiset, löytämättömät aarteet ovat hyvässä piilossa tiettömien taivalten takana, mutta käytännössä muuttumattomana toistuva kiipeily ei siinä viidennen toistokerran kohdalla enää tunnu palkitsevalta vaan pakkopullalta.

Tietenkin tämä on juuri sitä, miltä se kuulostaakin – pikkumaista niuhotusta sinällään erinomaisesta viihdetuotteesta. Osalle pelaajista olisi suuri pettymys, jos seikkailun kokisi yhdessä tai edes kahdessa illassa, mikä olisi väistämätön lopputulos, jos näitä fillerijaksoja poistettaisiin.




Pelin aikana esiintyvien takaumien ja muun pohdiskelun määrästä voi helposti nähdä, että aikuistunut ja tarinaan panostava Naughty Dog kirjoittaa itseään ulos yksiulotteisesta Unchartedista. Vaikka UC4 näppäilee paljon tummempia kieliä kuin edeltäjänsä, ja onnistuu tällä kertaa jopa liikuttamaan, se on kuitenkin pohjimmiltaan peliksi siirrettyä 1980-luvun Hollywood-seikkailua. Perushahmokatraasta ei irtoa enempää tehoja käsikirjoituksen pyörittelyyn. Mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä vaikeampi on myös sivuuttaa juonen jättimäisiä logiikka-aukkoja.

Puhumattakaan siitä, että koin pelkän The Last of Usin alkukohtauksen aikana huomattavasti laajemman tunneskaalan kuin koko Uncharted-sarjassa. Siitäkin huolimatta, että pidän UC:stä enemmän puhtaana videopelinä. Trendi vie muutenkin vaativampien tarinoiden suuntaan: naapurikonsolin Quantum Break on lopulta varsin samankaltaista toiminnaltaan, mutta sen juoni sisältää paljon enemmän aidosti yllättäviä tilanteita.


Kun Nathanin eteen avautui jälleen kerran aivan käsittämättömän pikkutarkasti mallinnettu muinainen kaupunki, jonka mittakaava sai melkein pään pyörälle, totesin peliseuralleni, että on varmasti vaikeaa luoda pelaajalle tällainen tunne kerran toisensa jälkeen. Tässäkin pelissä se kuitenkin onnistuu monta kertaa. Juuri näistä hetkistä tulen Unchartedit muistamaan ja niiden vuoksi näihin peleihin palaan. A Thief's End sisältää monta tällaista hetkeä, monta kekseliästä kenttäsuunnittelun oivallusta, monta tyydyttävää toimintakohtausta. Jos pelisarjan päätepiste on nyt tosiaan tässä, ei lopetukselta olisi voinut juuri enempää toivoa.

Niin joo, ja räiskintäpohjainen moninpelikin siellä on. Siitä sanokoon sanasensa ne, joita moinen toiminta kiinnostaa. Minulle Uncharted on aina ollut enemmän seikkailua ja pulmia.