Varmasti kymmenet tämän Guitar Hero -pelin lisäosan arvostelut alkavat tyyliin 'en ole varsinaisesti Aerosmith-yhtyeen fani', enkä minäkään aio tehdä poikkeusta. Aerosmith on vain silloin tällöin noussut musiikkimakuni piiriin, silloinkin lähinnä musiikkivideoidensa kautta - erityisesti niissä esiintyvien tyttösten. Populaarikulttuuri kuitenkin on minulle aina maittanut, joten hieman myöhäisiltojen tv-dokumenttien tapaan etenevä peli kelpasi tälle fanaattiselle Guitar Hero -kitaroijalle varsin mainiosti.



Käytännössä GH: Aerosmith on Guitar Hero III, jota on hieman hiottu ja jonka musiikkivalikoima on valjastettu lähes yksinomaan yhtä yhtyettä esittelemään. Konserttien välissä bändin jäsenet kertovat uransa etenemisestä ja soittopaikat ovat oikeita ympäristöjä pitkän tien kulkeneen yhtyeen historiasta, pikkupaikoista SuperBowliin ja Rock'n'Roll Hall of Fameen. Tämän ratkaisun tekeminen jakoi peliyleisön ainakin kahtia, mutta hernettä ei kannata kovin syvälle nenään vetää - peli on edelleen sydämeltään sama.

Edellisen kerran Guitar Hero eksyi pois pääsarjasta pienenä pettymyksenä pidettävän 'Rocks the 80s' -kokoelman myötä ja silloin suuhun jäi vahva rahastuksen maku. Yllättävää kyllä, Aerosmith-version kanssa karvaan kalkin aromi ei välitykään niin vahvasti. Peli on huomattavasti viimeistellympi kuin edellinen lisäosa ja uskon, että osasyy tässä on juuri sillä, että GH:A on yhtä paljon GH-tuote kuin Aerosmith-tuote. Bändin PR-koneisto on varmasti pitänyt osaltaan huolen siitä, ettei mihinkään rimanalituksiin syyllistytä.



Huolenpito näkyy yksityiskohdissa - parannetuissa valoefekteissä, erinomaisesti tehdyissä animaatioissa, komeissa esiintymisasuissa ja Steven Tylerin jättisuun liikkeissä. Lisäksi dokumenttiratkaisu läpileikkauksena bändin vuosista on hyvä ratkaisu, vaikka vähän ajantajuun ottaakin se seikka, että Aerosmithin 'ekalla keikalla' soitetaan viimeisimmän levyn biisejä. Ilmeisesti bändin jäsentenkään ulkonäkö ei ole vuosien varrella muuttunut - artisteja esittävien hahmojen vanheneminen pelin edetessä olisi ansainnut minulta runsaasti propseja. Muuten dokumentti-osioista puuttui lähinnä monipuolinen Liv Tylerin esittely sekä tyyppien kuuluisan runsas viihdeaineiden käyttö. Vielä vähän syväluotaavampikin se olisi voinut olla, mutta ehkä keveys on keino pitää ainoastaan kitaroinnista kiinnostuneetkin mukana.

Vaikka se on nyt asiaan perehtyneille itsestään selvää, minut yllätti se, kuinka blues-vaikutteista Aerosmithin musiikki on. Vaikka hittibiiseistä tiesin lähinnä kappaleet Dream On, Love in an Elevator, Livin' on the Edge ja Walk this Way, olivat lähes kaikki muutkin kappaleet hauskoja soitettavia. Itse olen 'tiluttelubiisien' ystävä Guitar Herossa ja sitä tämä peli tarjoaa - valitettavasti ne kaikkein tiluimmat kappaleet olivat karmaisevia Joe Perryn sooloprojekteja.

Jokaisella konserttipaikalla ennen Aerosmithia esiintyy kaksi 'lämmittelybändiä', joiden kappalevalikoimasta löytyy myös kelpo matskua kitaroitavaksi. Kinks, Lenny Kravitz, The Clash ja The Cult maistuivat meikäläiselle mainiosti, vaikken niiden kappaleita pelkkien nimien perusteella ensin tunnistanutkaan. Vaikeustaso Mediumilla, jolla aina aloitan Guitar Hero -pelien läpikoluamisen, tuntui olevan vaikeampi kuin edellisissä osissa. Aloittelija saattaa sitä kavahtaa.



Guitar Hero III:n parjattu pomotaistelu on tässäkin pelissä - mutta vain yhden kerran pelin loppuvaiheessa. Siihen pätee myös sama taktiikka kuin ennenkin: kunhan pysyttelee mukana ja kerää muutaman lisävoiman, on vastustajana toimiva Perry pian polvillaan. En oikein osaa selittää miksi, mutta olin todella pettynyt, kun Rocks the 80s':sä ei ollut virtuaalirahalla 'ostettavia' lisäkappaleita. GH: Aerosmithistä niitä löytyy: seitsemän viisua Aerosmithiltä (mm. Pink, Walk this Wayn originaali) ja neljä korvia raastavaa sooloilua Joe Perryltä - tosin niidenkin soolo-osat ovat enimmäkseen hauskoja soitettavia. Vielä kun pystyisi samalla kuuntelemaan jotain muuta.

Guitar Hero: Aerosmith on ennen kaikkea kunnianosoitus kyseiselle bändille, mutta se soveltuu yhtä hyvin sekä yhtyeen että Guitar Heron faneille. Oudompienkin biisien nuotitukset on tehty miellyttäviksi soitella ja kun peliä on muuten vain parannettu GHIII:een verrattuna, ei valittamiselle juuri ole sijaa. En aluksi uskonut tätä sanovani, mutta - minä pidin tästä pelistä, vaikken Aerosmithiä hurjasti arvostakaan.