Dark Souls 3 on ollut itselleni helposti vuoden odotetuin peli, eikä vähiten siksi, että saman kehittäjän Bloodborne lisäosineen tarjosi viime vuoden parhaat pelikokemukset. Souls-sarjan erottaa muista isoista nykypeleistä erityisesti sen haasteellisuus ja jos sarjan suunta onkin ollut hitusen helpompaan suuntaan aina Demon’s Soulsin ajoista lähtien, tekee Dark Souls 3 tässä kehityssuunnassa poikkeuksen. Se on armoton, vaikea ja vaativa – ja niin, niin hyvä.




Peruspelattavuus on pysynyt pitkälti samana kuin sarjan aiemmissakin osissa. Aiempien pelien ihmisyyttä vastaa tällä kertaa liekin voima, mutta mekaniikka on sama: kun pelaaja kuolee, hän menettää voiman ja samalla sekä palan elinvoimapalkistaan että kyvyn kutsua muita pelaajia ja NPC-hahmoja avukseen. Itsensä voi kuitenkin sytyttää aina uudelleen tietyillä esineillä tai voitokkaalla pomomatsilla. Elinvoiman ja staminan lisäksi hahmolla on tällä kertaa myös fokuspalkki. Tätä käytetään taikoihin, mutta myös erikoislyönteihin, joista jokaisella aseella on omansa. Varustevalikoima on kattava, ja niiden vaihtelu tilanteen mukaan myös kannattaa. Kaikkia aseita ja kilpiä voi viedä kehitettäväksi sepälle, mutta Bloodbornen tapaan haarniskoja ei voi enää parannella.

Hahmonkehitys on tuttua puuhaa aiemmista Dark Soulseista, joskin kasvatettavat taidot ja niiden vaikutukset ovat vähän muuttuneet. Jokaisesta tapetusta vastuksesta saa tietyn määrän sieluja, ja kun sieluja on kasassa tarpeeksi, voi niillä ostaa varusteiden ja parannusten lisäksi hahmolleen tasoja. Vaikka alussa valitaan hahmoluokka, syntyy hahmon tyyppi lopulta sen perusteella, mihin suuntaan hahmoaan tasonnousuilla kehittää. Kehittämisprosessi on kuitenkin tuskallisen hidasta puuhaa. Kun palauttaa jatkuvasti kasvavan määrän sieluja tulenvartijalle, voi nostaa yhtä ominaisuutta yhdellä pisteellä. Tämä puolestaan nostaa hitusen osaa pelaajan ominaisuuksista, kuten resistansseja, voimapalkkien maksimikokoa tai aseiden tehoa. Jokainen tasonnousu tuntuu siitä huolimatta saavutukselta, eikä vähiten siksi, että se tuo helpotuksen siitä että sielut on laitettu hyvään tarkoitukseen, eikä kuolo voi niitä enää viedä.




Dark Souls 3:n haasteellisuus on vähintäänkin yhtä palkitsevaa kuin ennenkin. Taistelu on kuitenkin nopeatempoisempaa kuin sarjan aiemmissa osissa, vastassa on usein yksittäisten vastusten sijaan vihollisryhmiä, ja vihollisia on jatkuvasti väijymässä ja tekemässä yllätyshyökkäyksiä. Bloodbornen opit näkyvät. Uusille alueille kulkee varovasti kilpi pystyssä jännittäen, oppien vihollisten paikat, oppien miten ja missä järjestyksessä ne kannattaa tappaa, oppien mitä reittejä pitkin kulkea. Alueen tullessa tutuksi liikkuminen nopeutuu, mutta takki auki ei missään vaiheessa voi liikkua. Helpommatkin viholliset tekevät reilusti vahinkoa varomattomalle, ja kuolema korjaa liian itsevarman liikkujan.

Vihollisten kirjo on suurempi kuin koskaan. Joukossa on paljon tuttua, paljon uutta, kaikki kauheutta. Vesistöistä hyökkää kalmankalpeita, monijalkaisia, pitkähiuksisia iljetyksiä, kirjaston kirjoista työntyy aavemaisia kummituskäsiä, suolla piilee lauma mulkosilmäisiä, kiroavia, kamalia liskoja… Osa perusvihollisistakin muuttuu painajaisiksi, kun niiden sisuksista räjähtää esiin musta, jättimäinen hirviömassa. Useat vihollisista tekevät yllättäviä iskuja tehden massiivista vahinkoa. Suosikkini näistä hyökkäyksistä teki demoni, joka kesken ihan hyvin menneen taistelun nappasi nyrkkiinsä, puristi pois puolet elinvoimasta ja viskasi sitten sillalta alas kuolemaan.


Usein pahemmat taistelut ovat ensin vihollisen liikkeiden opettelua, jonka jälkeen yritetään niin monta kertaa, että homma onnistuu. Tämä pitää paikkansa erityisesti loppuvastuksissa, joiden suunnittelu on erityisen inspiroitunutta. Ne ovat sopivalla tavalla hirvittäviä ja tarpeeksi erilaisia keskenään, jottei sama strategia toimi kaikkiin. Yksi suosikeistani oli Dancer of the Boreal Valley, joka liikkuu surrealistisen hitaasti, mutta lyö todella nopeasti, kuin tanssien aavemaisen musiikin saattelemana. Kuten tavallista, osa pomoista asetti alkuun mahdottomalta tuntuvia haasteita, joista yksikään ei tietenkään lopulta ollut mahdoton. Opettelua, kärsivällistä yrittämistä ja lukuisia kuolemia, ja vihdoin pahinkin pomo on peitottu. Pitkällisen ja vaikean taiston lopettava voitto jättää olotilan, joka on ehkä parasta koko pelissä: sydän hakkaa, kädet tärisevät ja voitonriemuinen virne leviää kasvoille.

Pomojen joukossa on myös selkeästi helpompia taisteluita. Aiempaa useammin vastus kaatui jo ensimmäisellä tai toisella yrityksellä, ja joihinkin oli piilotettu tietty jippo, jonka keksittyään taistelu muuttui hetkessä hyvin haasteellisesta hyvin helpoksi. Liian usein myös muita pahempia vastuksia, kuten jättiläisiä tai lohikäärmeitä, pystyi sniputtamaan kuoliaaksi suojaisasta turvapaikasta, ja nuotioitakin tuntui toisinaan löytyvän vähän joka kulman takaa – ainakin Dark Soulsin mittapuulla. Peli jakeli valitsemalleni hahmolle heti alkuun hyvät varusteet, ja fyysisen vahingon täysin blokkaavan kilven suojissa oli monin paikoin turhankin turvallisen tuntuista. Nämä “helpotukset” tekivät toisinaan voitokkaista taisteluista vähemmän palkitsevia, mutta kokonaisuudessaan haastetta kyllä piisasi, ja peli muisti ottaa tasaiseen tahtiin allekirjoittaneelta luulot pois.




Kulki sitten ylväiden linnojen käytävillä, karussa myrkkysuometsässä tai lumoavassa fantasiakaupungissa, on maailma jatkuva ihastelun kohde. Grafiikka on toki edistyksellisempää kuin aiemmissa osissa, mutta myös tunnelma on kohdillaan. Alueet ovat laajoja ja niissä riittää sivupolkuja, salakäytäviä ja reittejä kokonaisille piilotetuille alueille. Mestarillinen musiikki tekee oikeutusta tunnelmalle, mutta osaa oikeissa paikoissa luoda sitä myös hiljaisuudella.

Dark Souls 3 on selkeästi faneille omistettu. Tuttuja paikkoja, hahmoja ja viittauksia jaellaan ahkerasti, ja tuleepa paikoin mieleen myös Bloodborne. Tämä ei tarkoita, etteikö Dark Souls 3 voisi ihan hyvin olla se ensimmäinen Souls-kokemus, sillä vaikka pelien väliltä voi löytää paljon yhteyksiä, varsinaista selvää jatkotarinaa ne eivät muodosta. Itse asiassa, sellaista eivät muodosta oikein yksittäiset pelitkään. Pelaajalle tarjotaan lähinnä löyhä kehystarina: päähenkilö on kirottu epäkuollut, jonka tehtävänä on palauttaa tuhkien valtiaat takaisin valtaistuimilleen. Dialogia ei ole ihan hirveästi ja se on usein arvoituksellista, ja harvat minimalistiset mutta dramaattiset välianimaatiot kertovat lopulta melko vähän.


Tarina on kuitenkin hyvin kaukana laiskasta, päinvastoin. Syvällisyyttä löytyy paljon enemmän, kun sitä lähtee kaivelemaan. Loren palasia löytyy sieltä täältä, ja lopulta vaaditaan Internetin joukkovoima kasaamaan palasia yhteen ja spekuloimaan. Taustalla on selkeästi huolella suunniteltu kokonaisuus, jota ei kuitenkaan lähdetä selittämään pelaajille, vaan annetaan näiden tehdä omat tulkintansa. Tämäkin osaltaan tekee pelistä ja koko sarjasta hienon.



Moninpelipuoli vaikuttaa sisältävän pitkälti samoja elementtejä kuin ennenkin, mutta jäi arvostellessa kokematta oletettavasti ennakkoversion palvelinten hiljaisuudesta johtuen. Muita pelaajia voi jälleen kutsua auttamaan pomomatseissa ja toisten peliin voi tunkeutua tappelemaan, mutta oman pelini aikana en nähnyt kertaakaan muiden pelaajien kutsumerkkejä, saati joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tämä puoli kuitenkin korjaantunee julkaisun myötä. Vaikkei haluaisikaan aktiivisesti pelata muiden kanssa, ovat muut tuttuun tapaan läsnä veritahrojen ja viestien muodossa. Pomotaisteluita voi helpottaa pelaajien lisäksi NPC-hahmojen avulla, mutta kaikkiin matseihin näitä ei kuitenkaan mukaan saa. Yleensä pelaajan on täytynyt lisäksi suorittaa tietyt taustavaatimukset, jotta NPC:n merkki ilmestyy pomohuoneen eteen.


Tekniset ongelmat olivat tällä kertaa suhteellisen vähissä, mutta eivät kuitenkaan loistaneet poissaolollaan. Ainakin PS4-versio toimi melko vakaasti, vaikka pientä hidastelua oli muutamilla avoimilla alueilla juostessa. Latausajat eivät olleet älyttömiä kuten esimerkiksi Bloodbornen julkaisuversiossa, ja hyvä näin, sillä siirtymisiä nuotioiden välillä on jälleen tiheään. Läpipeluun aikana peli ehti kuitenkin kaatua parikin kertaa. Peli kyllä tallentaa ahkerasti, joten suurempia menetyksiä ei tullut, mutta kylläpä olisi harmittanut, jos kaatuminen olisi tapahtunut vaikka juuri ennen vaikean pomon kukistumista. Toivottavasti nämä bugit on siis saatu julkaisuversioon kuntoon.

Puutteet ja ongelmat ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen miten upea kokemus peli on. Dark Souls 3 on selkeä Souls-peli bloodbornemaisilla vivahteilla: laadukas paketti haastavaa toimintaa upeassa, kauheuksien täyttämässä maailmassa. Tästä maailmasta myös riittää tutkittavaa ja koettavaa pitkäksi aikaa. Ensimmäinen läpipeluukierros piilotettujen alueiden ja vapaaehtoisten pomojen kautta koukkien vei itseltäni 40-50 tuntia. Erilaisten pelityylien kokeilu, tarinan selvittely, sivuhahmojen tehtäväsarjat, alueiden täydellisempi haravointi ja vaihtoehtoiset loppuratkaisut kaikki tarjoavat motivaatiota uuteen kierrokseen jos toiseenkin. Hyvä näin, erityisesti koska uusia Dark Soulseja ei näillä näkymin enää saada. Jos näin on, Dark Souls 3 lopettaa sarjan komeasti. Toivottavasti From Softwaren ja ohjaaja Hidetaka Miyazakin suunnitelmat tuovat meille tulevaisuudessa vielä jotain yhtä upeaa.