Sota kiehtoo ihmisiä. Se on suosittu aihe niin kirjallisuudessa, elokuvissa kuin peleissäkin. Erityisesti pelien maailmassa sota on glorifioitu: sankarisotilaat tappavat ja valloittavat maailmaa oikeuden ja hyvyyden nimissä. Vaikka joskus harvoin mukaan on yritetty saada pientä näkökulmaa silmittömän tappamisen seurauksista, on pääpaino ollut sodasta viihteenä. PTSD:tä ei sotapelien maailmassa ole, tapoilla ei ole seurauksia, siviilit eivät ole tiellä. Kun oma henki lähtee, voi aina yrittää uudestaan. Kuolema on pikkujuttu ja väkivalta kivaa.




No, This War of Mine ei ole kiva peli. Se tuo esille sodan karumman puolen: miltä tuntuu, kun oma kaupunki on pommitettu raunioiksi ja arki muuttuu selviytymiskamppailuksi? Sodan tuoma köyhyys ja kurjuus tuovat kanssaihmisissä esiin ihmisyyden parhaat ja pahimmat puolet: osa jakaa vähistään ja auttaa naapureitaan omasta hädästään huolimatta, mutta valitettavan moni muuttuu väkivaltaisiksi ryöstelijöiksi. Kehen voi luottaa?

This War of Mine: The Little Ones on muuten hyvin samanlainen kuin pelin alkuperäinen versio, mutta tuo uutena ominaisuutena mukaan myös sodan pienemmät uhrit. Voisi kuvitella, että lapsi, joka ei voi tehdä töitä, vie osuutensa resursseista ja vaatii paljon huomiota, olisi pelkkä rasite. Lapsilla on kuitenkin hyvin tärkeä tehtävä: he pitävät asukkaiden moraalia korkealla ja auttavat jaksamaan ankarissakin olosuhteissa. Pelissä, jossa masennus iskee helposti, on moraalin nostatuksesta iso hyöty.




Pelin alussa ryhmä siviilejä asettuu asumaan raunioituneeseen taloon, tehtävänään selviytyä hengissä aina tulitaukoon asti. Hengissä pysyttely vaatii luonnollisesti ruokaa ja vettä, mutta tarvittaessa myös lääkkeitä ja sidetarpeita sekä talven tullen lämmitystä. Jotta talo ei olisi helppo kohde ryöstelijöille, tulee seinien reiät paikata, ovea vahvistaa ja saada haltuun jotain kättä pidempää, mielellään tuliaseita. Omavaraisuus olisi jossain määrin välttämätöntä, ja ruuan, veden, lääkkeiden, työkalujen ja aseiden tekemiseksi olisi luotava ensin verstaita, sisäpuutarhoja, rotta-ansoja, tislaamoja… Rankka työ vaatii myös kunnon lepoa, joten sängyt ovat välttämättömyys. Mukavat tuolit, radio, kirjat, tupakka ja kahvi pitävät myös henkistä puolta kunnossa.

Vaikka tekisi mitä, puutetta on aina jostain. Rakentaminen vaatii myös valtavat määrät aikaa ja materiaaleja. Niinpä kun päivät kuluvat rutiineissa kuten polttopuiden pilkkomisessa, veden suodattamisessa ja ruuan valmistuksessa, lähes joka yö yksi selviytyjistä lähetetään vaaralliseen resurssienhakureissuun. Paikkoja riittää, mutta suurin osa rakennuksista on vallattu tai muuten jonkun tahon omistuksessa. Kun turvallisimmat paikat on tyhjennetty, on pakko siirtyä hiippailemaan vartioituihin rakennuksiin – tai alennuttava varastamaan.




Tämä ehkä oli vaikein pala pelissä: kun tilanne oli hyvin paha ja ryhmäni oli lasta myöten kipeänä ja hyvää vauhtia nääntymässä, tein jotain mistä en ole ylpeä: kuljin kaupungin laidalle vanhan pariskunnan taloon, ja varastin. Sydämeni särkyi, kun vanhus kulki perässäni anellen viemästä sairaan vaimonsa lääkkeitä ja rukoili jättämään ruokaa heillekin. Sairas lapsi mielessäni otin mitä tarvitsin, mutta säästellen. Seuraavana yönä palasin takaisin, ja vein loputkin. Tuntui kamalalta.

Toinen hyvin ikävältä tuntuva asia pelissä on oman tiimin jäsenen kuolema. Henki on herkässä, kun kulkee huonolle seudulle. Ja kun joku menehtyy, on kuolema lopullinen. Hahmon menettäminen on paha takaisku ryhmälle; se painaa moraalia ja vie ison työpanoksen pois. Kahdella henkilöllä on paljon vaikeampi selviytyä kuin kolmella, yhdellä se on lähes mahdotonta. Jos hyvä tuuri käy, ovelle kolkuttaa vielä joku turvapaikkaa etsivä ryhmää täydentämään. Mutta sota-aikana ei aina käy hyvä tuuri.


Jos pelillisesti mieltä painoivat oman moraalin koettelu ja takaiskut, pelattavuudessa eniten ahdisti ohjauksen kömpelyys. Kömpelyydestä johtuen hahmo liikkuu jatkuvasti vääriin paikkoihin, valitsee vääriä toimintoja ja kuolee helposti taisteluissa sähläämiseen. Jokainen taisteluun joutuminen on hengenvaarallinen tilanne, mutta liian usein se päättyi hahmoni kuolemaan siksi, etteivät taistelumekaniikat olleet selvät tai että pakoon juoksemisen sijaan hahmo jäi liikkumaan miten sattui. Sinänsä on hyvä, että yhteenottoja kannattaa vältellä viimeiseen asti, mutta hahmon menettäminen huonoon ohjaukseen tuntuu vielä ikävämmältä.



This War of Mine menee tunteisiin. En muista, koska viimeksi olisi pelissä harmittanut niin paljon kuin ensimmäisen kuolleen hahmoni kohdalla. En muista, koska olisin tuntenut pelissä vastaavaa syyllisyyttä kuin viattomalta vanhusparilta varastaessani. Kun tilanne oli huono ja asukkaani olivat masentuneita, tunsin masennusta itsekin. Kaikki tunteet eivät toki olleet negatiivisia. Kun naapuri toi lahjaksi hedelmiä, uskoni ihmiskuntaan palasi hetkeksi. Ruuan löytäminen viime hetkellä nääntymisen partaalla toi huikean helpotuksen tunteen. Lapsen ihmeellinen taito jaksaa leikkiä ja iloita pienistä asioista kaiken kamaluuden keskellä ilahdutti itseänikin.


Kuten monen muunkin asian, tämänkin vaikutus laimenee ajan myötä: tunteet olivat syvimmillään ainoastaan ensimmäisellä pelikerralla. Seuraavilla kerroilla keskittyminen olikin jo enemmän tekojen optimoimisessa ja järjestelmän pelaamisessa. Ehkä hyvä näin, sillä ensimmäinen pelikerta oli henkisesti raskas – mutta unohtumaton.