Aivan ensimmäiseksi on tunnustettava, ettei Dragon Ball Z -televisiosarja ole koskaan kuulunut henkilökohtaisiin suosikkeihini. Julmettua huutamista, rääkymistä ja silmitöntä väkivaltaa sisältävä sarja on saanut sormet hakeutumaan kauko-ohjaimen kanavanvaihtonäppäimille varsin nopeasti. Näinpä välinpitämättömän ja negatiivisen ennakkoasenteen suosta olikin jännittävä nähdä miten tämä kaikki voidaan kääntää skeptikon mieltä kutkuttavaksi konsolipeliksi.



Burst Limitissä vanhan tappelupelaajan tyrmistyttää ensimmäisenä perusliikkeiden vähäisyys ja erilaisten superhyökkäysten suuri määrä. Harjoitteluvaiheessa käydään läpi kaikki perusliikkeet ja erikoishyökkäykset, joiden muistamisessa on melkoinen urakka. Varsinaisen taistelun alkaessa liikesarjojen suorittaminen alkaa tuntua kuitenkin pian luontevalta ja etenkin helpommilla vaikeustasoilla pärjää pitkälle muutaman perusliikkeen avulla. Pelin kehittänyt Dimps on pyrkinyt tekemään taistelusta mahdollisimman helposti omaksuttavan ja onkin onnistunut tavoitteessaan mainiosti. Mortal Kombatin ja Street Fighter 2:n parissa kasvanut tappelupelaajakin onnistuu tekemään ennennäkemättömän massiivisia liikkeitä melko pienellä vaivalla.

Taistelua voi helposti kuvata eeppiseksi. Iskut täräyttävät vastustajan kilometrien korkeuteen taivaalle, jossa välillä mäiskitään toista sataa kertaa rystyset toisen kaverin naamaan. Tulipallojen heittelyn ja iskusarjojen jälkeen ilmassa leijuvan vastustajan voi tempaista vielä vinkuen päin maata niin, että multa pöllyää. Ensimmäiset taistelut menevätkin helposti vain huikeasti ylilyötyjen reaktioiden ja nopean toiminnan ihasteluun. Valitettavasti taistelut toistavat itseään todella paljon ja pian hienoimmatkin liikkeet menettävät hohtonsa.



Perinteisten, yksi yhtä vastaan laittavien versus-otteluiden lisäksi Burst Limitistä löytyy myös Z Chronicles -niminen tarinatila. Pelin tarina on jaettu useampaan saagaan, joissa yleensä piestään joku tietty vihollinen tai vihollisryhmä tuhon partaalle. Kerronta ja dialogi on kuitenkin varsin alkeellista, eikä ainakaan televisiosarjasta paitsi jääneelle hahmojen väliset suhteet aivan helposti aukene.

Jokaisen kronikkataistelun alussa ja lopussa päästään kuuntelemaan muutaman lauseen ja lyönnin verran mielipiteenvaihtoa, joka koostuu usein pelkästä murinasta, ähinästä tai epätoivoisen tilanteen manaamisesta. Saagojen juonet ovat suoraviivaisia, eikä tarinassa tapahdu varsinaisesti mitään seuraamisen arvoista. Vihollinen saapuu, kaikki ovat kauhuissaan. Vihollinen piestään ja tämän päälle nauretaan. Vastaavantasoista draamaa löytyy korkeintaan ala-asteen alkuluokkien ainekirjoituksista. Vaan juoni lienee DBZ:n kaltaisessa taistelubrändissä olevan melko toissijainen juttu muutenkin.

Huomattavan piristävä piirre tarinatilassa on se, että pelattava hahmo vaihtuu joka otteluun. Välillä hyviksiä päästään pieksemään pahan jätkän roolissa, mutta yleensä saagan viimeinen taistelu hoidetaan jonkun suosikkisankarin näkökulmasta, jolloin satujen tapaan hyvät voittavat aina. Hahmot aukeavat juonen edetessä pelattavaksi myös versus-peleihin ja lopulta valinnanvaraa onkin yli 20 tappelijan verran.



Audiovisuaalisesti peli muistuttaa erehdyttävästi piirrettyä sarjaa. Cel-shading-tekniikkaa on käytetty esimerkillisesti ja lopputulos on varsin kaunis. Myös taustat ja erilaiset erikoistehosteet istuvat hyvin muuhun ilmeeseen, eikä mikään elementti pomppaa ikävästi silmille. Erilaisia taustamaisemia pelissä on valitettavan vähän, mutta toisaalta pelaajan huomio keskittyy usein niin tiiviisti taisteluun, ettei luonnon ihailuun juuri jää aikaa.

Taisteluita yritetään piristää myös draamatoiminnoilla, jotka aktivoituvat kesken taistelun tiettyjen ehtojen täyttyessä. Draamatoiminnot saattavat nostaa hahmon hyökkäysvoimaa viimeisessä pinnistyksessä kun energia alkaa olla vähissä, mutta samalla puolustuskyky putoaa. Draamapalojen lisäksi taistelun tuoksinaan voi kutsua avuksi tukihahmon, joka ilmestyy tyhjästä, tempaisee vastustajaa kerran kunnolla köniin ja katoaa jälleen sinne mistä tulikin. Nämä pienet lisäykset piristävät hieman itseään toistavia taisteluita, mutta etenkin apurin olisi voinut nostaa taisteluissa suurempaankin rooliin kuin pelkäksi välianimaatioksi.

Verkkopelissä toiminta pysyy hyvin samankaltaisena kuin yksinpelissäkin, mutta luonnollisesti ihmisvastustajan rökittäminen tuottaa huomattavasti suurempaa tyydytystä kuin tekoälyn kanssa painiminen. Moninpelitiloja olisi saanut olla enemmänkin ja pelkkä kunnollisen turnausjärjestelmän lisääminen olisi nostanut moninpelin arvoa.



Dragon Ball Z: Burst Limit on maallikolle huomattavasti televisiosarjaa kiinnostavampi tapaus. Satunnaiselle tappelupelaajalle DBZ tarjoaa eeppistä taistelua ja nasevaa mäiskintää, joissa iskut menevät perille ja toiminta on tiivistä. Pelin ulkoasu on kauttaaltaan kohdillaan ja pelattavuus on hyvä. Kokeneemmat virtuaalitappelijat kokevat DBZ:n kontrollit varmasti liiankin yksinkertaisiksi, eikä peli tarjoa juurikaan erikoisliikkeiden hiomisesta tai uusien yhdistelmien löytämisestä koituvaa mielihyvää. Burst Limit ei ole uusi Mortal Kombat, ei Tekken, eikä Virtua Fighter, mutta tarjonnee etenkin televisiosarjan faneille aimo annoksen hyvää mätkintää.