Pokémon-perheen tuoreimpien jälkeläisten Sunin ja Moonin lanseerauksesta ei ole kauaakaan, mutta kaikki hirviöt eivät vieläkään halua elää pokepalloissa. Pokémon Super Mystery Dungeon on jatkoa omalle spin-off-sarjalleen, jossa pelaaja sujahtaa itse pokémonin nahkoihin. Edeltäjänsä, Gates to Infinityn, saatua murska-arviot sekä kriitikoilta että faneilta on pelillä kuitenkin paineita harteillaan. Tekeekö vaihtoehtoinen Pokémon-rpg emosarjalleen kunniaa, vai löytyykö luolastoista vain ja ainoastaan loputtomia zubateja?



Jos Pikachun loman kaltaiset piirrosklassikot raottivat todellisuutta taisteluareenojen ulkopuolella, Mystery Dungeon -peleissä pelaaja pääsee pokémoniksi muuttuneen ihmisen hahmossa soluttautumaan taskuhirviöiden maailmaan. Super Mystery Dungeonissa sekä pelaajan nimikko-pokémon että tämän kumppani määräytyvät alussa suoritetun persoonallisuuskyselyn pohjalta, joilla peli pyrkii luomaan paitsi mukaansatempaavan myös jokaiselle yksilöllisen seikkailun. Kaverina pelaajalla on tietysti toisia pokémoneja, jotka taistelevat tämän rinnalla toinen toistaan polveilevimmissa luolastoissa.

Vaikka Mystery Dungeonit eivät konseptiltaan olisi tuttuja, Pokémon-veteraaneille orientoituminen käy nopeasti. Hirviöt hyökkäävät yhä vuoropohjaisesti samoilla kyvyillä kuin alkuperäisissäkin peleissä, joskin taistelu on myös reaaliaikaisempaa. Parhaimmillaan tämän ansiosta jokainen luolasto on erilainen, elävä yksilö: vieraat pokémonit keräilevät esineitä ja käyvät pelaajan kimppuun sitä mukaa kun niihin kartalla sattuu törmäämään. Yhteishyökkäykset, esineet sekä muut toimintaa monimutkaistavat elementit tekevät satunnaistaisteluistakin dynaamisia, mikä puolestaan tuo kenttiin toivottua vaihtelua.



Supermysteeriluolastosta on päällisin puolin siis helppo pitää. Värikäs maailma kätkee sisäänsä persoonallisia ja herttaisia hahmoja, hauskaa dialogia ja seikkailun, joka ei taatusti lopu heti kesken. Valitettavasti koko komeuden hinta on pelin rakenne. Vaikka yksittäiset taistelut ovat nopeatempoisia, itse kentät painostavat grindaamaan – game over heittää oletuksena takaisin viimeisimpään tallennuspaikkaan, joka pahimmillaan löytyy monikerroksisen luolaston ulkopuolelta. Omistautuminen toki palkitaan ja haaste on pelkkää plussaa, mutta ollaanpa nyt hetki rehellisiä: ihmiset, jotka vastaavanlaisesta nuohoamisesta nauttivat, sekä ihmiset, joiden elämänhalua sattumanvaraisesti sijoiteltujen uloskäyntien etsiminen ainoastaan laskee, ovat kaksi hyvin erilaista pelaajatyyppiä.

Vitsi onkin siinä, ettei kumpikaan antaisi Super Mystery Dungeonista objektiivista kuvaa. Ympäripyöreä kolmosen arvosana toisin sanoen nousee tai laskee vähintään puolella pisteellä riippuen siitä, kutkuttaako pelattavuus grindaushermoa vai saako se mielenterveyden valumaan viemäriin. Teknisesti peli nimittäin tarjoaa puitteet molemmille. Puolueetonta narinaa herättänee tosin kankeahko ohjaus sekä toisinaan loputtomilta tuntuvat välikohtaukset, joiden pituudesta kielivät pelin jatkuvat kehotukset tallentaa dialogin välissä. Juoni itsessään hyödyntää onneksi massiivista pokémon-kantaa, joten omien lempihirviöiden kanssa juttelu harvemmin tuntuu pakkopullalta.

Jos Pokémon-peleissä kiehtoo ennen kaikkea strategisointi sekä ennalta-arvaamattomista tilanteista selviämisen riemu, tarjoaa Pokémon Super Mystery Dungeon paljolti samaa. Pelattavuudeltaan konsepti kuitenkin edellyttää toistoa, jonka määrä tuskin voittaa puolelleen kaikkia. Vaihtoehtoisia taskuhirviöitä suosivien lienee parempi siis pitäytyä jatkossakin kouluttajan roolissa.