Sääntöjen mukaan tapahtuvan toisen ihmisen pahoinpitelyn jaloon maailmaan syventyviä pelejä ei juuri nykykonsoleille ole ilmestynyt. X360:n alkuaikoina putkahtanut Fight Night 3 hämmästytti ultrarealistisilla pelihahmoillaan ja ihastutti tattiohjauksellaan ja istuu nyrkkeilypelien kuninkaana yhä edelleen. Haastajaksi ilmoittautuu 2KGamesin tallista legendaarisella hiustyylillä varustetun promoottori Don Kingin johdolla Prizefighter. Eye of the Tiger soimaan ja kehään!



Prizefighteria pitää heti aluksi kiittää hieman erilaisen näkökulman käyttämisestä. Yksinpelitila esitetään muka-dokumenttina, jossa pelihahmon elämää ja uraa vauhdittaneet nyrkkeilymestarit sekä muut pikkujulkimot, tai ainakin sellaisia esittävät näyttelijät, kertovat, kuinka 'The Kidin' ura eteni pikkulupauksesta suuriin kehiin - ainakin, mikäli pelaaja siinä onnistuu. Pikkusparrausmatseista edetään treenaamisen ohella yhä isompia kehäkettuja vastaan ja matkan varrella vaihtuvat niin managerit kuin tyttöystävätkin. Kaiken lisäksi on pidettävä lehdistö tyytyväisenä.

Hatunnosto siis jonkinlaisen tarinan kehittämisestä tällaiseen urheilupeliin. Komean fiilistä nostattavan ääniraidan ja varsin siedettävän graafisen ulkoasun ohella tällä ratkaisulla on saatu mukaan pieni lisäkoukku, joka tempaisee mukaansa kuin mikä tahansa muukin saippuasarja. Välillä oli pakko mätkiä läpi vielä yksi matsi, jotta näki, mitä The Kidin elämässä seuraavaksi tapahtuu - ai jaa, Penthouse-tyttö kainaloon? - noh, jos vielä yksi ottelu.



Fight Nightin ehdoton neronleimaus oli sen tattikontrollit, joiden kanssa tunsi oikeasti hallitsevan nyrkkeilijänsä kouria. Prizefighterin nappiviidakko olikin pitkään järkytys ja alkuvaiheessa pelin pistemäärä miinustui aivossani huikeaa vauhtia. Aivan täysin nappien eri tarkoitukset eivät iskostu selkäytimeen vielä pelin loppuvaiheillakaan, mutta uran edetessä niistä oppii kyllä käyttämään oleellisimmat - torjumiset, väistämiset ja tehoiskut.

Jos käy heikosti ja tyrmäys osuu omalle kohdalle, siitä selvitään hankkimalla energiaa nappia rämpyttämällä. Vähitellen nyrkkeilijän silmät avautuvat ja ääni- ja kuvamaailma palaa ennalleen, kunhan muistaa nousta ylös, ennenkuin tuomari on ehtinyt laskea liian pitkälle. Realismia karsii hieman se seikka, että yhdeksään asti laskettu, äsken vielä täysin tokkurassa ollut vastustaja toimii noustuaan kuin vasta karsinasta päässyt ori - tosin energiamaksimi vähenee joka kerralla, joten seuraava tyrmäys voikin olla se kohtalokas.

Helpoimmalla vaikeustasolla strategiointiin ei ole juuri tarvetta - täysillä päälle vaan ja ukkoa kanveesiin. Varsinkin, kun on saanut treenattua taistelijansa vähän parempaan kuntoon ja oppinut ne peruskontrollit. Vaikeustasoa nostamalla joutuu jo turvautumaan enemmän isku - väistö - sarja - väistö - taktikointiin ja vastustajan väsyttämiseen. Iskujen perillemenon fiilis on kaksijakoista, välillä tömähtää kunnolla ja uhrin naama vääntyy tuskaan, välillä tuntuu, ettei tykinsuusta lähtenyt isku liikauta naapurikulmauksen kaveria lainkaan. Tässä olisi vielä hiomista.



Oman hahmon kestävyyttä, voimakkuutta ja nopeutta kehitetään harjoituksilla, joita voi valita yleensä kaksi nyrkkeilyottelun varaamisen jälkeen. Nyrkkeilysäkin hakkaaminen on ihan mukava harjoitus, jonka tekee mielellään, mutta esimerkiksi kahden viivan välillä juokseminen on sen verran rasittavaa rämpytystä, että sen antaa mieluummin hoitua automaatilla, vaikkei lopputulos olisikaan niin hyvä. Joskus pelaaja pääsee myös erikoistreeniin, mitä tuli toivottua melkein joka matsin välissä. PR-edustajan mediatempauksiin osallistuminen tai tyttöystävän leffaensi-iltaan lähteminen kesken treenien taas vastaavasti rokottaa The Kidin kuntoa, mutta nostaa profiilia lehdistön silmissä.

En tiedä vaikuttivatko päähän kohdistuneet iskut omiin aivoihini asti, mutta yhtä asiaa en pelissä pystynyt käsittämään. Voitetuista nyrkkeilyotteluista ansaitaan rahaa kahmalokaupalla, mutten sitten millään löytänyt, missä sitä pystyisi kuluttamaan. Ei voi ostaa uusia hanskoja, kuteita, lahjoja tyttöystävälle, mitään, mikä juonta ja tarinaan samaistumista olisi sopivasti vielä lisännyt. Mikäli joku on tämän keksinyt, torukaa minua vapaasti arvostelun kommenteissa.

Välillä päähahmon valmentaja herkeää muistelemaan klassikkomatseja, joissa joku nyrkkisankari on selviytynyt altavastaajan tilanteesta voittajaksi. Näissä pelaaja päästetään myös taistelijan ohjaimiin ja graafinen ulkoasu vaihtuu hienosti matsista riippuen mustavalkoisesta 80-luvun häiriöiseen tv-kuvaan ja niin edelleen. Pienenä yksityiskohtana erityinen huomionosoitus täytyy antaa 2KGamesille kamppailuita katsomaan tulleen yleisön toteutuksesta - näin eläväistä ja moninaista yleisömassaa en ole tainnut missään muussa pelissä toistaiseksi nähdä.



Ehkä sormitemppuja vaativaa nappulointiakin ärsyttävämmäksi ominaisuudeksi Don Kingin Prizefighterista nousevat puheenparret. 'Dokumentin' välivideot ja Donin itsensä hehkutukset vielä menevät, mutta otteluiden selostajilla on alle kymmenen lausetta repertuaarissaan ja valmentaja toistaa lähes joka erän välissä (ja niitä kun parhaimmillaan matsissa kymmenen) täsmälleen samat lauseet. Yllättävän monen vastustajankin nimi on muuten 'The Kid', ainakin heidän taustajoukkojensa puheissa. Jotain vaihtelua puheisiin antoi sentään toimitukseen saapuneen pelin (pressikappale) harrastama äänien pätkiminen. Satunnaisesti 'Kid, you we're on fire!' muuttuikin muotoon 'K-k-k-kid-id you-u-u-u we're're're on fi-irrrrr-ee-e-e-e.'. Voiko tuotakaan nyt sitten kehua, ei voi.

Ohjaustavan monimutkaisuus on varmastkin pudottanut Prizefighterin monien pelilistalta heti alkuvaiheessaan, mutta sitkeänä sissinä kehärääkin läpikäytyäni täytyy sanoa, että lopputunnelma mätkintäfestivaaleista jäi rutkasti positiivisen puolelle. Se ei ole lajinsa kuningaspeli, mutta viihdyttävää virtuaaliurheilua vallan kelvollisella kuorrutuksella.