Pitkäaikainen Warriors-pelisarja on erityisesti viime aikoina nähnyt lukuisia spin-off -pelejä, jotka ovat perustuneet muihin peleihin tai kuuluisiin animeihin. Tällä kertaa soturoidaan The Heroic Legend of Arslan -novellisarjaan pohjautuvan animesarjan maisemissa.




Arslan on tyyliltään tuttua Warriorsia. Jättimäiset taistelutantereet ovat kauttaaltaan täynnä vihollissotilaita, jotka pelaajan tulee saattaa seuraavaan elämään hyökkäysnappeja rämpyttämällä. Erilaisiin comboihin, erikoisiskuihin ja ajoittamisiin pohjautuvissa taisteluissa määrä korvaa laadun: kun jo ensimmäisessä taistelussa kuolleiden lukumäärä nousee tuhansiin, pelin henki tulee nopeasti selväksi. Helpoimmilla vaikeustasoilla puhdas rämpytys riittää etenemiseen, mutta vaikeimmilla tasoilla eteneminen vaatii jo strategisempaa otetta, on kyse sitten kohteiden määrittelystä tai taktikoinnista reittien suhteen.

Kun vihollispataljoona on voitettu, pelaajaa viihdytetään juonta edistävillä välivideoilla. Prinssi Arslanin elämä ei ole helppoa: Parsin kuninkaana pomotteleva isäpappa ei tunnu antavan tarpeeksi huomiota, eivätkä naapurivaltiot jätä valtakuntaa rauhaan. Arslanin pelkkä nimikin aiheuttaa anglosaksisessa mielessä lapsenmielistä hihittelyä. Kruunuprinssin elämä kääntyy päälaelleen, kun kuningaskunnan lyömättömänä pidetty armeija johdatetaan ansaan, ja kuningas syöstään vallasta.


Arslan onnistuu pakenemaan verilöylyä ystävänsä avustuksella, mutta valtakunta on menetetty. Alkaa uuden armeijan kasvatus ja sissisota uutta valtiasta, Silvermaskia vastaan. Miljöö istuu pelin luonteeseen kuin nenä päähän, mutta juoni käänteineen on puhdasta animeklisettä alusta loppuun. Muutamat mielenkiintoiset hahmot onnistuvat pitämään mielenkiintoa yllä, vaikka mitään Shakespearea tarinalta ei kannatakaan odottaa. Yllättäen tarina ei myöskään saa kunnollista finaalia, vaan asiat jäävät auttamattomasti keskeneräisiksi. Olettaisin, että tämä johtuu lähdemateriaalista; animesarjaa on tehty toistaiseksi vasta yksi kausi.

Tarina kerrotaan sekä pelin omalla moottorilla, että animesarjasta suoraan napatuilla pätkillä. Samankaltainen yhdistelmä on ollut käytössä muissakin animepelisarjoissa, kuten Naruto: Ultimate Ninja Stormissa. Tarinankerrontatyylin ongelmat peilaavat myös toisiaan. Kaikki pakollinen informaatio onnistutaan kyllä välittämään pitkissä videoissa, mutta ylimääräiselle tauhkalle ei juuri jätetä tilaa: välivideot kertovat missä mennään ja miksi, ja ketä tällä kertaa lyödään pataan. Itse en ole lähdemateriaalina toimivaa sarjaa nähnyt, joten on mahdotonta arvioida kuinka paljon tavaraa on lopulta leikattu pois. Tapahtumien hätäilevä hyppiminen tilanteesta toiseen antaa kuitenkin kuvan, että pitkiä tapahtumia olisi tiivistetty reippaasti. Kokonaiskuva pysyy onneksi suhteellisen selkeänä alusta loppuun.




Arslanin sisältö on välivideoiden lisäksi jatkuvaa taistelua, joten pelin onnistuminen pohjautuu pitkälti siihen, miten hauskaa tappelusta on saatu tehtyä. Taistelumekaniikoiltaan Arslan sijoittuu kolmannen persoonan arcademätkintöjen paremmalle puolelle. Tappelu pohjautuu kahden hyökkäysnapin yhdistelmistä syntyviin comboihin, joiden lisäksi pelaajalla on liikerepertuaarissaan väistöjä, hyppyjä ja erikoisiskuja. Warriors-sarjan pitkä historia näkyy ohjauksen tarkkuudessa; hiotut ja intuitiiviset kontrollit iskostuvat nopeasti selkäytimiin asti. Taistelu tuntuu myös tasapainotukseltaan reilulta että rennolta, eivätkä muutamat virheet koskaan koidu kuolemaksi.

Pelin alkupuolen tavalliset viholliset ja löyhät aikarajoitukset mahdollistavat suhteellisen vapaan poukkoilun ympäri pelialuetta, mutta pelin keskivaiheilla tilanteet alkavat onneksi mutkistua. Vaikka vihollistyyppejä ei ole montaa, ryhmänjohtajien nopea eliminointi sekä pomotappelut alkavat ottaa entistä suurempaa osaa kenttien sisällöstä. Muutos ei ole mekaniikallisesti järin merkittävä alkupuoleen verrattuna - ryhmänjohtajia ja pomoja tavataan jo alkutaipaleilta saakka - mutta tarkkoihin aikarajoituksiin yhdistettynä peliin tulee paljon kaivattua fokusta.


Ajoittain myös tehdään pieniä sivutehtäviä, kuten pommeja asentelevien insinöörien johdattelua, mutta pääosin peli noudattaa samaa kaavaa alusta loppuun: aloitetaan kentän yhdestä osasta, josta tapetaan ryhmänjohtajat tai välipomo, että päästään seuraavaan osaan aluetta, missä seuraavat johtajat jo odottavat hengistäpääsemistä. Ajoittain eteneminen vaatii harvinaisten Rush-alueiden hyödyntämistä, joihin liikkumalla Arslan tai muu pelattava hahmo ottaa alueen sotilaat suoraan komentoonsa. Koko joukkiota siirtelemällä voi paitsi tyhjentää koko alueen nopeasti vihollisista, myös puskea muuten tuhoutumattomista esteistä.

Noin viidellätoista pelattavalla hahmolla on kaikilla omat liikerepertuaarinsa, mikä pitää menon miellyttävän vaihtelevana. Arslanin tai Kishwardin lähitaistelu vaatii tyystin erilaisia taktiikoita, kuin esimerkiksi Gieven tai Farangiksen hektinen jousipyssyttely. Pelaaja voi myös vapaasti vaihdella apostolinkyydin ja ratsastamisen välillä, jolloin pelattavuus saa kokonaan uuden ulottuvuuden. Roolipeliksi Arslania ei kehtaa kutsua, mutta pieniä ropetuselementtejä on saatu mukaan. Hahmojen eri ominaisuuksia, kuten kestävyyttä tai elinpisteitä, voi nostattaa erilaisia voimia sisältävillä korteilla. Vastaavanlaisesti aseisissa on niin kutsuttu weapon arts -valikko, missä kättä pidempään saa valittua muutamasta vaihtoehdosta lisävoiman ja kasan erilaisia comboja. Huomasin kaipaavani hieman monipuolisempia muokkausmahdollisuuksia, mutta onneksi useat pelihahmot taistelutyyleineen paikkaavat tilannetta.




Erilaisista hahmoista ja muokkausvaihtoehdoista huolimattakin tuhatpäisten armeijoiden lanaaminen alkaa käydä pidemmän päälle rasittavaksi. Taistelu itsessään pitää pintansa, mutta yksi toisensa jälkeen vyöryvät vihollisaallot imevät mehut verenhimoisemmastakin soturista. Ehkä ongelma piilee ennenkaikkea rytmityksessä. Välillä kentät tuntuvat jatkuvan loputtomiin ilman hengähdystaukoa, toisinaan taas peliruudulla pyörii turhauttavan pitkiä välivideoita, jotka eivät pituudestaan huolimatta onnistu avartamaan hahmoja tai juonta.

Visuaalisen puoli on moitteettomasti luotu. Suurimpien taistelukohtausten aikana ruutu on niin väärällään erilaista kilkettä ja kimallusta, että pelien epilepsiavaroituksille löytyy kerrankin oikeutus. Efektit ovat kuitenkin tarpeeksi häilyviä ja nopeita, etteivät ne häiritse kokonaiskuvan hahmottamista. Peli on myös saatu häkellyttävän lähelle sarjan omaa visuaalista tyyliä. Cel-shadettu grafiikka luo tarpeeksi sarjakuvamaisen lookin, jota rikkaat värit tukevat erinomaisesti. Audiopuoli tekee myös tehtävänsä moitteetta. Ääninäyttely muistuttaa tasoltaan muita animesarjoja, ja sinfoniaorkesterin eeppiset sävellykset luovat viimeisen sivalluksen suuriin tapahtumiin.


Animesarjan faneille Arslan: The Warriors of Legend tarjoilee tyylikkään ja toimivan tappelupelin, eikä Warriors-pelisarjasta nauttineillakaan ole syytä nokkaansa nyrpistää. Pidemmissä pelisessioissa taistelu alkaa puuduttaa, mutta lyhyinä annoksina Arslan on erinomaisella ohjauksella siunattu, kepeämielinen arcademätkintä.