Total War -sarjan parissa nojatuolikenraalit ovat komentaneet tuhatpäisiä armeijoja läpi historian sekä planeetan. Epätasaisen Rome 2:n jälkeen jatko-osat jäivät jäähylle, ja historiankirjoja siirrettiin Rooman imperiumin luhistumista ja hunnien kansainvaellusta kuvaavalle aikakaudelle. Vuosi sitten julkaistulle Attilalle ilmestyi joulun alla Age of Charlemagne DLC, joka pääsee nyt emopelin kanssa katsaukseen.




Yli 15 vuotta kestänyt Total War -pelisarja on ehtinyt esittelemään suurimmat historian käännekohdat - useimmat pariinkin otteeseen - mutta pelit ovat harvoin ottaneet suuria kehitysharppauksia toisiinsa verrattuina. Jo ensimmäisessä osassa vallinnut tasapaino on edelleen läsnä: maailmanherruutta halajavan on ymmärrettävä paitsi miten imperiumia hallitaan, myös miten sen armeijaa käskytetään oikeaoppisesti. Muista strategiapelisarjoista, kuten Civilizationista poiketen painopiste on enemmänkin sodankäynnissä kuin kulttuurissa, diplomatiassa tai teknologisessa kehityksessä, vaikka uusimpien osien myötä Total Warin niin kutsuttua taulukkolaskentapuolta on lisätty.

Pelaaminen jakaantuu kahtia maailmankartan sekä taistelutantereen välille; ensinmainitussa rakennellaan kaupunkeja, varustellaan armeijoita, säädetään valtarakenteita, mietitään suuremman luokan strategioita sekä harrastetaan diplomatiaa. Kun diplomatia ei toimi tai suussa on verenmaku, siirrytään yksittäisen armeijan ohjaukseen keskelle taistelua. Taistelutantereelle saapuessa maailmankartta zoomaa muutamia neliökilometrejä kattavalle alueelle, missä kenraalien johtamia armeijoita ohjataan toisiaan vastaan. Total Warien taistelu pohjautuu pitkälti kivi-sakset-paperi -tasapainotteluun eri yksiköiden välillä, mutta yksinkertaista pohjamekaniikkaa rikastetaan ylimääräisillä tekijöillä.


Vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valitusvirsien kuuntelu ei onnistu, ellei kykene ottamaan huomioon muita olosuhteita, kuten säätä, maaston pinnanvaihtelua, joukkojen tasoluokitusta tai väsymystilaa. Parhaimmillaan tuhansia sotilaita kattavien armeijoiden ohjaus takaa paitsi eeppisiä tapahtumia, myös mahdollistaa monimutkaisten strategioiden käyttämisen. Jos joukkojaan onnistuu esimerkiksi asettelemaan oikeisiin paikkoihin hyvillä muodostelmilla, pienikin eliittiryhmä voi koitua suuren armeijan tuhoksi.



Attila ei tee mekaniikallisesti suuria muutoksia pelisarjan aiempaan osaan, mutta pelin yleishenki on silti miellyttävästi omanlaisensa. Yleensä Total Wareissa historia kirjoitetaan aina uusiksi nousemalla koko pelialueen ykkösmahdiksi, mutta Attilassa tärkeintä on puhdas selviytyminen. Rooman valtakunnan rappion seurauksena koko mantereelta ei löydy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta isoja tekijöitä, ja heimoiksi hajaantunut Keski-Eurooppa on kyvytön vastustamaan idästä ratsastavaa hunniarmeijaa. Attilan edessä on turha edes haaveilla Euraasian ykköspaikasta, realistisempi pelaaja yrittää pysytellä edes hengissä pelikellon pysähdykseen. Muutos on erittäin tervetullut 15-vuotisen maailmanvalloituksen vastapainoksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin pelisarjaan palaaminen ei tunnu täydeltä vanhan kertaukselta, missä jokainen askel taipaleesta on entuudestaan tuttua.


Painopisteen siirtäminen valtaamisesta selviytymiseen voi tuntua pieneltä, mutta muutoksen myötä koko kampanjan rakenne muuttuu radikaalisti. Pelatessa kysymyksenä ei ole enää “valtaanko ensin Ranskan vai Espanjan?” vaan enemmänkin “valtaanko yhden provinssin lisää hedelmällisen maaperän vuoksi, vai onnistunko lisäämään ruoantuotantoa omalla alueellani vähentämättä armeijaa ylläpitäviä rahasampoja?” Haastetta löytyy helpommillakin vaikeustasoilla, kun jokainen yhteiskuntaa koskeva päätös tuntuu tärkeältä, erityisesti asutusten rakennuksia miettiessä. Selviäminen tuntui myös vaativan entistä suurempaa huomiota veroprosenttien säätelyihin, valtion johtoportaiden valitsemiseen ja muuhun byrokratiaan.

Hunnien kansanvaelluksesta innostuneet voivat jopa jättää kaupungit kokonaan väliin, eläen migraatiomentaliteetilla maakunnasta toiseen. Hordeksi kutsuttu kansanvaellus on uudistuksista kenties mittavin: pelikentällä liikkuvat armeijat elävät omavaraisesti kaupunkien sijaan, pystyttäen tarpeen tullen väliaikaiset teltta-asumukset. Ratsujensa päällä eläviä hunneja lukuunottamatta kansanvaelluksen voi myös päättää halutessaan, jos uusi, otollinen asutuskeskus tulee vastaan. Migraatio on mekaniikallisesti mielenkiintoinen uutuus Total War -kaavaan, mutta ympäriinsä vaellellessa yhteenotot paikallisten kanssa ovat väistämättömiä, jolloin taistelukentällä kuluu tavallistakin enemmän aikaa. Jatkuva liikkuminen ja miekkojen kalisuttelu väsytti allekirjoittaneen innostuksen niin nopeasti, että tarkoitettu vaellukseni läpi Euroopan tyrehtyi jo naapurivaltioon, jonka tiluksille asetuin pysyvästi.


Piiritysten ja asutuskeskusten valtaus on myös saanut pieniä muutoksia aiempaan. Valtaava armeija voi aiheuttaa tuhoa kaupunkiin valtauksen sekä piirityksen aikana, jolloin kaupungin omistaja joutuu korjauttamaan rakennuksia, kun taistelu on rauennut. Uuden mekaniikan myötä voimabalanssi ei kuitenkaan siirry puhtaasti hyökkääjän suuntaan, sillä kaupunkiin ripotellut puolustustornit ja portit ovat entistäkin hyödyllisempiä. Näin ollen puolustajalla on edelleen selvä etulyöntiasema taistelussa, mutta muurien taakse piiloutunut kenraali saattaa hallita ainoastaan savuavia raunioita, kun tilanne on ohi.



Age of Charlemagne liikkuu emopelin aikakaudesta eteenpäin muutamia satoja vuosia. Antiikin loppuhetkinä Eurooppaa vallannut Attilan ratsuarmeija on jo historiaa, kun Euroopan kuningaskunnat alkavat ottaa toisistaan mittaa keskiajan alkuvaiheilla. Pelilliset uudistukset ovat minimaalisia, 15 euron lisäosasta maksaminen määräytyy lähinnä sen mukaan, miten paljon aikakausi ja pelattavat valtiot väräyttävät kiinnostusmittaria.

AoC sisältää useampia pienoiskampanjoita, joissa ohjataan erilaisissa tilanteissa kamppailevia valtioita ympäri Eurooppaa. Euraasian aroilla kasvaneet avaarit ovat lisärin vastine hunneille. Nukkevaltioista hyötyvät, Italian pohjoispuolelle asettuneet langobardit yrittävät ylläpitää ja laajentaa valtaansa etelään, Etelä-Espanjan alueella hallitseva Cordoban emiraatti taas pyrkii levittämään islaminuskoa läpi kristityn Euroopan. Etulinjassa emiraattia vastaan taistelee visigooteista ja muista heimoista polveutunut, sissitaktiikoita hyödyntävä Asturian kuningaskunta. Mercian kuningaskunnan saappaissa yritetään yhdistää Brittein saaret yhden vallan alle, mutta idästä saapuvat viikingit aiheuttavat jatkuvasti ongelmia. Tanskalaisten ohjaksissa ykköprioriteettina taas on kasvavan väestön ruokkiminen ryöstöretkien avulla, kun samaan aikaan etelästä kumpuavat kristityt haluavat tehdä lähetystyötä pakanalliseen Skandinaviaan. Saksilaisten germaaniheimo kohtaa samanlaisia ongelmia, kun vieressä suurvallaksi kohonnut Ranska alkaa painostaa pakanallisia naapurivaltioita.


Kampanjat luovat kokonaisuuden, joka esittelee aikakauden tapahtumia Ranskan ympäriltä, johon lisäosan nimikkokampanja sijoittuu. Charlemagne eli kotoisammin Kaarle Suuri perinyt Ranskan kruunun, mutta yksinhallinnon sijaan frankkien maaperä on jaettu kahtia Kaarle Suurelle sekä veljelle Carlomanille. Carlomanin valtakunnan ympärille hajautettuja provinsseja hoitavan Kaarle Suuren pitää paitsi suojella Ranskaa ulkoisilta uhilta, myös nousta koko alueen hallitsijaksi. Veljesten alueiden yhdistyttyä Kaarle Suuren prioriteetiksi nousee Euroopan stabilointi suurvaltana, sekä kristinuskon iskostaminen mantereen pääuskonnoksi.



Kuten aiemmin sanottu, pelilliset uudistukset ovat pienoisia. Kampanjoihin kuuluu ns. story eventtejä, eli erityistapahtumia, jotka pohjautuvat oikeaan historiaan ja lisäävät haasteita etenemisessä. Tapahtumat ovat mukava lisämauste, joka pitää tilannetta arvaamattomana, mutta muutokset kokonaisuuteen pysyvät usein pienimittaisina. Muina uudistuksina agentit ovat jokapaikan höylien sijaan enemmän erikoistuneita tiettyihin taitoihin, ja sotaa kuvaaviin mittareihin on lisätty niin sanottu war weariness, eli väsyminen sodankäyntiin. Kansakunta väsyy nopeasti sotimiseen, mikä pakottaa pelaajaa tiukentamaan valtausstrategioita. Mitä kauemmin sota kestää ja mitä kauempana kotimaasta armeijat ravaavat, sitä helpommin moraali laskee. Muutoksen myötä myös diplomatian osaa on kasvatettu. Rauha on nopeammin ja helpommin saavutettavissa, eivätkä vastapuolet enää vanno verikostoa hamaan loppuun saakka. Ajoittain diplomatiavaatimusten hölläys muuttuu kuitenkin jopa naurettavaksi: muutamien sotien aikana pystyin solmimaan rauhan millaisilla vaatimuksilla tahansa, eikä edes rauhan välitön rikkominen poissulkenut uuden sopimuksen tekemistä.


Teknisiltä saroilta Attila on Total War -sarjan paremmasta suunnasta. Pahimmilta tekoälytömyyksiltä on säästytty, eikä hyvin toimivaa peruskaavaa ole onnistuttu rikkomaan millään tavoin. Käyttöliittymät jatkavat ikävä kyllä sekavalla linjallaan, eikä puolet ajasta oikeaa välilehteä meinaa löytää. Jokaisen hahmon henkilökohtaisia sivuja, sukujanoja ja hallitusta kuvaavat välilehdet sekä kaupunkikohtaiset alihakemistot varmistavat, että vähintään jokin sivu jää aina unholaan. Lisäksi maailmankartan alueet ovat ajoittain esitetty niin huomaamattomasti, että provinssien rajat jäävät monesti epäselväksi. Total Warien perisynteihin kuuluu ensikuukausien bugivalikoimat, mutta nyt vuosi emopelin ilmestyttyä Attila on erinomaisesti pelattavassa kunnossa.

Onko Attila: Total War ostamisen arvoinen tekele? Peukun suunta määräytyy pitkälti omasta mielenkiinnosta aikakautta ja aihetta kohtaan. Attila tarjoaa perushyvän, toimivan Total War -kokemuksen, mutta suurempia uudistuksia on turha odottaa. Jos mielii takaisin pelisarjan tuttuihin maisemiin, hunnien kansanvaellus välttää aiemman osan pahimmat sudenkuopat. Age of Charlemagneen pätee sama suositus: uutta on vähän, mutta jos Euroopan uudelleenrakennus hunniarmeijan jäljiltä kiinnostaa, lisäosa tarjoilee toimivan historiapaketin aikakauden valtasuhteista.