Aika harvat yli 5 vuotta vanhat pelit saavat lisäosia. Kun vielä tarkennetaan ison budjetin AAA-peleihin, taitaa Blizzard olla ainoa studio pallon päällä, joka MMO-kontekstin ulkopuolella edes harkitsisi moista temppua - ajoilla kun on tapana ajaa käytetyistä tekniikoista ohitse. Vaan niin on laadukkaiden tosiaikanaksujen rintamalla ollut viime vuosinakin hiljaista, että perinteisyydestään huolimatta Starcraft 2: Legacy of the Void on genrensä parhaimmistoa. Kukapa Blizzardin pelejä uraauurtavaa tekniikkaa odottaen ostaisikaan?


Oletettavasti pelin viimeiseksi lisäosaksi jäävässä LotV:ssä vuorossa on roduista scifihenkinen Protoss. Kampanjan etenemisen osalta mennään aika tutuilla linjoilla. Ihan reilua kasaa tehtäviä rytmitetään todella näyttävillä välivideoilla, joiden tarinasta isompi SC-universumin ystävä voi saada irti muutakin kuin audiovisuaalista ilotulitusta. CGI-tuotanto on kyllä Blizzardilla niin hyvin hallussa, että välinäytöksiä katselee mielellään, vaikkei niistä kummemmin mitään tajuaisi, tai tarinasta välittäisi.



Kampanjassa on paljon pelattavaa, ja sen varrelta löytyvät juonikoukerot mahdollistavat tehtäviä kutakin SC-universumista löytyvää rotua vastaan. Tehtävät ovat ainakin muistini perusteella kertaluokkaa emopeliä vaikeampia, ja vain satunnaisesti sotanaksuja pelaavani löysinkin itseni viettämästä kokonaisia iltoja jopa yhden tehtävän parissa. Blizzardille tuttuun tapaan tehtävien suomaan vaihteluun on panostettu kunnolla, ja ihan perustavaa laatua olevia “rakenna tukikohta ja tuhoa vihollisen vastaava” kokemuksia ei juuri ole tarjolla. Tämä on pääosin positiivinen asia, joskin itselleni olisi kelvannut parin hieman turhauttavamman, aikarajallisen kikkailun tilalle ihan perinteinenkin, suoraviivaisempi sodankäynti. Voittamisen reunaehtojen uudelleen opettelu aivan jokaisessa tehtävässä osaa olla hieman ärsyttävääkin, varsinkin jos oikea lähestymistapa ei hahmotu kunnolla ilman useampaa yrityskertaa.


Tehtävien välissä kerätyillä resursseilla on mahdollista ostaa ja parannella pelaajan taitoja ja yksiköitä. Mitä pidemmälle pelissä pääsee, sen monipuolisemmin ja isommin käytössä on erilaista kalustoa. Protoksilla pääosassa ovat laserit ja muut tulevaisuuden aseet. Hieman harmittavasti osa avattavasta kamasta on rajallisen resurssin takana, ja tätä resurssia saa kerättyä ainoastaan suorittamalla tehtävien vapaaehtoisia tavoitteita. Tämä ei ole ongelma, jos tehtävä sattuu olemaan sellainen, että sen tahtoo vetää sata lasissa läpi. Jos sen sijaan mieli tekisi jo siirtyä seuraavaan tehtävään, kaikkien mahdollisten resurssien keräämiseen painostava systeemi osaa olla rasittavakin juttu.



Aivan kuten aina ennenkin, on tahti SC2:ssa aika hurja, varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan keskimääräinen nykypäivän yksinpeli. Pelaajalla on jatkuvasti kädet täynnä kartan tarkkailua, tuotantoputken optimointia ja armeijan hallinnoimista. Sivusilmällä pelaaminen on ideana paras heittää suoraan romukoppaan, sillä jopa normaalitasolla peli kyllä osaa rankaista virheistä. Pelin tauottaminenkaan ei juuri auta, kun pausevalikosta ei tilannetta pysty kartoittamaan. Tämä on myönnytys, jonka genre voisi mielestäni meille yksin pelaaville noobeille suoda. Vaan niin kuten aina, tuntien kuluessa piipitys päässä vähenee ja raskasta ajatustyötä aluksi vaativista valinnoista tulee rutiinia. Kun homma alkaa olla hallussa, sodankäynti saa aivan uudenlaisen luonteen. Tässä onkin mielestäni koko genren suurin vahvuus: Kun käskyttämisestä tulee luonnollista, tunne on palkitseva, koska tähän pisteeseen pääseminen oikeasti vaati jotain.


Uutta on myös mahdollisuus pelata nimenomaan tätä varten laadittuja tehtäviä yhteistyössä kaverin kanssa netitse. SC2:n verkkopeli muita vastaan on suosittua puuhaa, mutta samalla sellainen maailma jonne kaltaisellani ummikolla ei ole yhtään mitään asiaa jos jatkuva ja perusteellinen turpiinotto ei motivoi. Taistelu samalla puolella kaverin kanssa tietokonetta vastaan osoittautui kuitenkin erittäin toimivaksi viihteeksi, varsinkin kun mukaan on ympätty vielä kokemussysteemi jolla omaa virtuaalikomentajaansa saa paranneltua onnistuneiden tehtävien suorittamisen jälkeen. Tehtäviä vain saisi olla enemmän kuin puolisen tusinaa, ja lisää niitä on lupailtukin. Aktiivisille moninpelaajille on co-op tehtävien lisäksi tarjolla päivittäisiä turnauksia ja mielenkiintoiselta vaikuttava moodi, jossa 2vs2 pelissä kaksi pelaajaa jakavat yhden puolen kontrollin.



Teknisesti peli on lähellä sitä mitä ennenkin. Grafiikoista huomaa, että alla pyörivä pelimoottori - tai ainakin sen perusta - on ihan hyvässä iässä. Niin tai näin, en minä kertaakaan pelin aikana löytänyt itseäni ajattelemasta, että tämä on nyt liian ruma. Näyttävyydeltään maailman aivan kärkikastiin lukeutuvien välivideoiden jälkeen ruutuun pamahtavat pikku-ukot tosin saattavat pistää silmään. Bugeja, ongelmia suorituskyvyn kanssa tai muuta sen sellaista ei tullut vastaan kertaakaan, kuten nyt sopii Blizzardilta ja tämänikäiseltä peliltä odottaakin.


Legacy of the Void on aika paljolti yksi yhteen sitä, mitä luulen suurimman osan pelin pelaajista siltä odottaneen. Se on aika kallis viisi vuotta vanhan pelin lisäosaksi, mutta pelkästään kampanja tarjoaa jo aikalailla mojovan tuntimäärän pelattavaa, moninpelaajille tarjoilla on vieläkin enemmän. Jos vielä pelin universumi ja tarina sattuvat nappaamaan, on vaikea kuvitella että LotV jättäisi kylmäksi.