Mitä eroa on aidolla karaokella ja Singstar-laulupelillä? Loppujen lopuksi ei paljoakaan, paitsi että itse en kehtaisi kertoa kanssaihmisille harrastavani ensin mainittua. En kuitenkaan näe ongelmaksi paljastaa viihtyväni laulupelin parissa harva se ilta.

Kuinka kummassa Sony onnistui tekemään kulmakuppiloiden korvienrääkkäyskarkeloista katu-uskottavaa viihdettä, joka pelastaa niin kotibileet kuin harmaan arki-illankin? Kieltämättä hyvien biisien alkuperäisesityksien ja -videoiden parissa fiilistely tuntuu vähemmän dorkalta, kuin karujen casiokomppitaustojen ja auringonlaskumaiseman päällä kiemurtelevan tytsyn muodostama junttiyhdistelmä. Sihijuomakin on halvempaa omasta jääkaapista nautittuna kuin karaokebaarissa. Ja antaahan peli välittömästi tinkimättömän arvionsa laulusuorituksesta.



Kiitettävä määrä lisäosia on ehtinyt ilmestyä sitten vuoden 2004 toukokuun, kun se ihka ensimmäinen Singstar avasi laulupelimarkkinat toden teolla. Sarjan muutokset ovat vuosien mittaan olleet varsin varovaisia, miltei olemattomia. Laulajat ovat toisaalta pysyneet suhteellisen tyytyväisinä, kunhan uutta laulettavaa on syydetty markkinoille riittävän ripeää tahtia. Yllätys on lopulta ihmeen pieni, ettei Singstar Vol. 2 sekoita nimestään huolimatta tuttua pakkaa nimeksikään.

Oikeastaan hiukan ihmetyttää, miksei PS3:n ensimmäinen Singstar kulkenut jo nimikkeellä Vol. 2, koska se oli sentään pelisarjan siihen asti suurin kasvojenkohotus. Oli uutta verkkokauppaa biisien ostamista varten, HD-videota sekä tietysti uunituore alusta. Tämän ”oikean” kakkosen uutuusominaisuudet ovat verrattaen ankeat: osittain uudistettu käyttöliittymä, oikea stemmaduetto sekä mahdollisuus etäkäyttää Singstorea PSP:llä. Yleisön kohinaa! Estottomia riemunkiljahduksia! Miksi biisit kuitenkin edelleen pykivät hienoisesti, kuten ihka ensimmäisestä osasta lähtien? Miksi Singstore edelleen jumittaa koneen silloin tällöin?

Ehdottomasti hölmöintä tässä uljaan uudessa virstanpylväässä on se, ettei sitä saa asennettua PS3:n kovalevylle siten, ettei levyä tarvitsisi vaihtaa joka jumalan kerta kun haluaa laulaa edellisen levyn biisejä. Johan tässä ehti tottua siihen, että Singstoresta saa ladattua biisit suoraan konsolille, eikä tarvitse vaivautua iänikuiseen levynvaihtosambaan. Kyseessä on sentään Sonyn itsensä julkaisema tuote! Miksi ihmeessä Firman oman konsolin ominaisuuksia ei voida hyödyntää pelaajien hyväksi? Asiaan tuskin on tulossa edes muutosta, sillä edellisen osan biisejä on jo alkanut virrata Singstoreen.



Uusista ominaisuuksista stemmalaulanta toimii tietenkin vain valikoiduissa biiseissä, ja kaikkia osapuolia miellyttävästi sitäkin harvemmissa. Mamas & Papasin California Dreaming edustaa erinomaista esimerkkiä, siinä missä George Michaelin Freedom '90:ssa taustalaulaja ehtii käymään kampaajalla omien osuuksiensa välissä. Laulusuoritusten pisteytys tuntuu kokeneen pientä kalibrointia parempaan suuntaan. Ainakin vaimon mielestä duetoista tuntui saavan pisteitä aiempaa tasapuolisemmin. Sanottakoon kuitenkin, ettei pelin pistejärjestelmää voi oikein käyttää vankkumattomana laulutaitomittarina. Jossakin on oltava vikaa, jos meikäläinen päihittää multakurkkullaan eräänkin ammattilaisen verrattaen helpoissa biiseissä.

Levyn uusi biisilista on sentään yksi tähän asti vahvimmista. Nevöhööd- ja tusinapop-osastoa on totuttua vähemmän. Sen sijaan suurin osa biiseistä on oikeasti hyvää kamaa, jota on myös miellyttävää laulaa. Henkilökohtaisina suosikkeina mainittakoon muiden muassa Radioheadin Street Spirit sekä Pulp-yhtyeen iki-ihana Common People. Alternative-osaston ystäviä hemmotellaan niin ikään Morrisseyn Suedehead -kappaleen ja Gossip-yhtyeen tarttuvan Standing In The Way Of Controlin tapaisilla herkkupaloilla. Lienevätkö pelintekijät vihdoin huomanneet Singstoren biisimenekistä sen, ettei purkkapoppi olekaan välttämättä juuri sitä, mitä Singstarin pelaajat haluavat naapureidensa iloksi hoilottaa.

Viimeisimmillä Singstar-levyillä on ollut tapana olla myös jokin WTF-osaston edustaja, josta tällä kertaa vastaa Paul MacCartney And The Frog Chorus, kappaleella We All Stand Together. Sammakkokuoron koskettava tulkinta saattaa ehkä aueta briteille, mutta pitikö se ihan oikeasti jakaa myös muun maailman kanssa? Kiitokset muuten loppuelämäni pilaamisesta sille biisejä valkkaavalle tyypille edellisen osan Pass The Dutchie -kappaleesta. Olisi ihan kiva, jos se EI soisi päässäni aina ja ikuisesti!



Jos Singstar Vol.2 olisi nimetty toisin, itkisin ehkä hitusen vähemmän sen vähäisistä uudistuksista. Onneksi pelin hinta on sentään säilynyt järkevissä mitoissa, joten siitä ei köyhdy perinteisen lisälevyn arvoa enempää. Toivomuslistallani on edelleen muun muassa se, että sävelkorkeutta voisi säätää muutaman sävelaskeen ylös ja alas, kuten oikeassa karaokessa. Tämä tuskin tulee tapahtumaan aivan lähiaikoina. Sen sijaan en usko olevan mahdotonta, että peli voisi tarjota kotilaulajille mahdollisuuden ehtaan tulkintaan, eikä vain alkuperäisten suoritusten orjalliseen kopioimiseen. Tätä voi toki harjoittaa vaikkapa harjoittelumoodissa, mutta pisteet jäävät tällöin saamatta.

Ikävöin myös ensimmäisen osan jälkeen hylättyä yksinpelattavaa uramoodia, sillä tällaisenaan peliä ei juuri yksikseen innosta pelata. Olenko yksin kaipuuni kanssa, vai eikö Guitar Heron tyyppinen virtuaaliyleisön villitseminen (á la Karaoke Stage) olisi enemmän kuin tervetullut ominaisuus? Minäkin keksin Singstariin pienellä miettimisellä noin tusinan verran enemmän tai vähemmän potentiaalisia uudistuksia. Miten vaikeaa piljoona kiljoonaa peliä myynyttä sarjaa sitten todella on uudistaa?

Lopulliseen pistemääräänsä nähden tämä arvostelu sisältää yllättävän paljon marmatusta. Ymmärrätte silti varmasti ristiriidan, sillä pelihän on edelleen todella hyvä. Se on vain päivittynyt pelillisesti peruspelaajan makuun aivan liian laiskasti. Uudet biisit ovat se tärkein pointti, kuulen teidän hihkuvan. Ja oikeassahan te, pelejä ostavat asiakkaat, olette. Pitäkää se visusti mielessä, kun juoksette kieli vyön alla pelikauppaan ostamaan sitä kauan odottamaanne Singstar kakkosta.