Maapallo on tuhottu, suurin osa ihmisistä kuollut. Evakuoiduista aluksistakin valtaosa on ammuttu alas. Pakoon päässyt alus on sekin jäljitetty ja ajettu pakkolaskuun vieraalle planeetalle. Viimeiset ihmiskunnan tulevaisuuden toivot ovat tuntemattoman luonnon armoilla, ja toivovat, ettei vihollinen seuraa. Ei ole helppoa elo saalistetun ihmisen. Vaan ei se aina helppoa ole elo Xenobladen pelaajankaan.




Kuten edellinenkin Xenoblade, tämäkin käynnistyy hyvin hitaasti. Muistinmenetyksestä kärsivä protagonisti pelastetaan maastoon levinneestä kapselista, ja tälle opetetaan uudelleen miten liikutaan ja taistellaan, muistutetaan miten ihmiset ovat päätyneet Miraksi nimetylle planeetalle ja esitellään New Los Angelesia, planeetalle perustettua kaupungintapaista. Pelaajalle pitkäksi venyvä tutoriaali ei kuitenkaan lopulta ihan hirveästi opeta. Opittavaa riittäisi, sillä Xenoblade Chronicles X on hämmentävän syvä ja monimuotoinen peli. Tekijät tuntuvat opettamisen sijaan olettavan, että pelaaja jaksaa kahlata läpi digitaalisen ohjekirjan.

Hidasta alkua pelastaa Miran uskomattoman vaikuttava ympäristö. New LA:n ympärille levittäytyy laaja, vihertävä luonto, jota koristavat lukuisat vesistöt ja kalliot. Öisin taivaalla hohtavat lukuisat Miran kuut, toisinaan taivaan valtaavat revontulet. Toisaalla luonto muuttuu eläväiseksi viidakoksi tai karuksi mutta kauniiksi raunioiden koristamaksi erämaaksi. Parasta ovat kuitenkin Miran eläimet. On jättimäisiä, dinosauruksen kaltaisia olentoja, jotka käyvät juomassa Miran järvistä. On hullunkurisia lintuja hullunkurisine soidinmenoineen. On yksisarvisten kaltaisia hevoseläimiä ja valtavan kokoisia, lentäviä leviathaneita. Ja on niin paljon muuta; planeetalla kulkiessa kohtaa jatkuvasti jotain ihmeellistä.


Lääniä myös riittää, ja alueiden tutkimiseen rohkaistaan erilaisin tehtävin. Kulkeminen on pääosin kivaa, mutta sitä varjostaa pari seikkaa. Yksi tutkiskelussa ärsyttävä asia on se, ettei aina tiedä, onko johonkin kulkeminen hankalaa siksi, että se on vain haastavaa, vai siksi, että se on mahdotonta siinä vaiheessa peliä. Käytin itse toisinaan enemmänkin aikaa kalliokiipeilyyn, joka ei lopulta johtanut mihinkään. Vielä ikävämpi puoli kuitenkin on se, että helpoksikin merkityillä alueilla on vaarallisia petoja, jotka pystyvät tappamaan kertaiskusta kehittyneemmänkin pelaajan. Näitä olentoja ei usein juoksennellessa huomaa ennen kuin on liian myöhäistä, eikä pakoonkaan aina ehdi.



Taistelumekaniikoissa on paljon samaa kuin aiemmassa Xenoblade Chroniclessa, ja kun vastassa ei ole täysin mahdoton vihollinen, on kamppailu oikein hauskaa. Pelaaja hallinnoi ainoastaan omaa hahmoaan, mutta voi antaa tiimille komentoja taistelun päälinjauksista. Perushyökkäykset ovat automaattisia, mutta tämän lisäksi on monia erikoiskykyjä, joiden oikea valinta ja ajoitus on usein kriittinen tekijä onnistuneen ja epäonnistuneen taistelun välillä. Hahmot huutavat toisilleen neuvoja, ja näiden noudattaminen palauttaa kestopisteitä ja lisää hahmojen välistä sidettä.


Taistelussa pärjää alkuun, vaikkei siitä kaikkea tietäisikään, mutta pelin edetessä se manuaali on ihan hyvä kaivaa esiin. Hahmoilla on monia vaihdettavia ja päivitettäviä ominaisuuksia: varusteita, luokkia, taitoja ja kykyjä. Jos näistä edes joku jää huomiotta, muuttuu taistelu ajan myötä hyvin haastavaksi. Jo päähahmossa olisi tämän osalta paljon huolehdittavaa, mutta peli vaatii hoitamaan myös koko muun jengin päivitykset. Ryhmässä on maksimissaan neljä henkilöä, mutta tiimin kokoonpano vaihtelee, joten yhteensä huollettavia hahmoja on paljon enemmän. Kun hahmo ei ole tiimissä, eivät tämän tasotkaan nouse. Tämä tarkoittaa, että kun kauan poissa ollut hahmo pitää ottaa mukaan, on se pahasti alikehittynyt muuhun jengiin verrattuna.



Tekemistä pelissä riittää. Päätehtävien lisäksi on hirveä määrä sivutehtäviä, ystävyystehtäviä sekä moninpelitehtäviä, ja kartta on täynnä luotaimien asennusta, aarteiden metsästystä ja uhkien eliminointia. Suurin osa sivutehtävistä on hyvin geneeristä esineiden keräämistä ja olentojen tappamista, ja niiden järjestelmällisen suorittamisen sijaan pidin itse mukana maksimimäärän tehtäviä, jotka sitten saattoivat tulla ohimennen suoritetuksi. Ystävyystehtävistä löytyy enemmän käsikirjoitusta, ja moni niistä avaa tarinaa sekä hahmojen taustoja.


Tarinallisesti Xenoblade Chronicles X ei ole ihmeellinen, ja lopulta ainoastaan pari pelin tarinaluvuista sisälsi jotain oikeasti kiinnostavaa. Päätarinan sisältöä on myös lopulta näinkin laajalle pelille melko vähän, mutta jos haluaa vain juosta tarinan läpi, pettyy. Vaikka tarinatehtävät eivät sinänsä vie kovin kauaa, on jokaisessa luvussa ennakkovaatimuksia, joista kunkin täyttämiseen voi mennä tuntikausia. Usein vaatimuksina on, että tarpeeksi iso osa tiettyä aluetta on tutkittu ja että tietyt ystävyystehtävät on tehty. Vaadituilla ystävyystehtävillä on yleensä niilläkin omat taustavaatimuksensa esimerkiksi hahmojen välisistä suhteista, joten tarinan avaamisessa kestää.

Pelin päähahmo on tyhjä kuori verrattuna vaikkapa edellisen pelin Shulkiin. Hahmo ei koskaan puhu ääneen dialogeissa, ja pelaajalle tarjotut dialogivaihtoehdot tuntuvat tyhjänpäiväisiltä valinnoilta, joilla ei ole mitään vaikutusta lopputulokseen. Muissa hahmoissa on hiukan enemmän persoonallisuutta, mutta kovin paljoa syvyyttä ei näistäkään löydy. Käsikirjoitusta kuvaa hyvin se, kuinka huumoria yritetään repiä jatkuvasti siitä, kuinka jengin mukana pomppiva ärsyttävä pieni muukalaishahmo olisi kiva syödä.




Skellit, jättimäiset mechat, ovat pelin iso juttu. Heti alussa vihjataan kuinka päähahmo pääsee ihan varmaan vielä ohjaamaan sellaista, mutta käytännössä tähän annetaan mahdollisuus vasta tarinan puolessa välissä. Skelliä ei tällöinkään vain ojenneta käyttöön, vaan pelaajan tulee suorittaa iso nippu puuduttavia tehtäviä ennen kuin lisenssi on hallussa.

Kun Skell sitten vihdoin on käytössä, osaa sitä myös arvostaa. Pelin skaala muuttuu täysin, liikkuminen on huomattavasti helpompaa, eivätkä jättimäisetkään otukset ole enää niin pelottavia. Skell transformoituu nopeaksi kulkuneuvoksi, kulkee vauhdikkaasti myös vedessä ja lyö todella kovaa. Skellin saamisen jälkeen tuntuu majesteettiselta vain kulkea ja omistaa maailmaa. Parasta kuitenkin on, kun mechaansa saa myöhemmin lentomoodin, eivätkä mitkään rajoitukset enää estä liikkumista.

Ongelmatonta ei elämä Skellienkään kanssa ole. Ajan myötä Skellit tulee hankkia myös tiimikavereille, eikä näiden ostaminen ja päivittäminen ole halpaa puuhaa. Nopea liikkuminen korostaa aiempaa ongelmaa ylivoimaisiin vihollisiin törmäämisestä, ja kun Skell tuhoutuu, se myös tuhoutuu. Vekottimen korjaaminen onnistuu alkuun ilmaiseksi vakuutuksilla, mutta jos nämä onnistuu menettämään, Skellin korjauksesta joutuu maksamaan reippaasti. Vaikka vakuutukset olisivatkin kunnossa, vaatii Skellien takaisin saaminen reissua päämajaan ja takaisin, ja pikamatkustuksesta huolimatta aikaa latausruutuineen kuluu. Pelin voi kyllä tallentaa, jolloin voi aina pelastaa menetykset, mutta pelin lataaminen vaatii päävalikkoon poistumisen ja sekin kestää, joten jatkuvaksi ratkaisuksi siitä ei ole.




Vaikka peli näyttää suurimmalta osin todella hyvältä alustan rajoituksista huolimatta, päivittyvät tekstuurit toisinaan niin hitaasti, että ehtii kulkea esineiden viereen, ennen kuin niiden pinnat ehtivät latautua. Esineet, hahmot ja viholliset saattavat myös ilmaantua tyhjästä suoraan nenän eteen. Tätä korjaamaan on luotu useita ilmaisia DLC-paketteja, joiden kautta sisältöä voi ladata Wii U:n kovalevylle nopeuttamaan prosessia. Tätä kamaa oli 15 gigan edestä, eikä se silti lopulta ongelmaa ainakaan täysin poistanut.

Peli on niin laaja ja sisältää niin paljon ominaisuuksia, etten arvostelussa ehtinyt edes kaikkeen kunnolla perehtyä, vaikka peliaika kohosi sadan tunnin paikkeille. Yksi heikommalle huomiolle jäänyt osuus olivat moninpelimahdollisuudet. Pelissä on vahva single-player MMO -tuntu, mutta mukana samalla palvelimella on kyllä aina muitakin pelaajia. Näiden rooli ei ole pelin kokonaismittakaavassa kovin iso, mutta joitain erikoistehtäviä voi tehdä ryhmissäkin. Lisäksi mukaansa voi saada tai palkata muiden pelaajien hahmoja, joita sitten ohjaa pelin tekoäly.


Xenoblade Chronicles X ei ollut mikään helppo pisteytettävä. Joiltain osiltaan se kiipeää lähes mestariteokseksi, kun taas toisilta jää melko keskinkertaiseksi. Lisäksi se sisältää reippaasti turhauttavia pelattavuusongelmia ja teknistä nikottelua. Yksi esimerkki toistuvista ongelmista on palvelinyhteyden pätkiminen. Tätä tapahtui useita kertoja, ja kun yhteys palvelimeen kerran katkesi, tuli pelistä poistua, jos halusi saada sen palautumaan. Ongelmistaan huolimatta peli on yksi monipuolisimmista peleistä joita olen pelannut, ja uusia elementtejä ja ominaisuuksia löytyi vielä kymmenien pelituntien jälkeenkin.