V2.fi sai erinäisten mutkien kautta Guitar Hero Liven, eli muovisoitinten triumfanttisen paluun toisen osion, vasta nyt testattavakseen. Samoin kuin Rock Band 4 (arvostelu), se ei lähde keksimään pyörää täysin uudelleen, mutta on kuitenkin pirteämpi tapaus kuin kilpakumppaninsa.


Jos uuden Rock Bandin pyöränkeksintää voisi verrata vaikka siihen, että se lisäsi peruspyörään halvan kiinalaisen spinnervanteen ja monipuolisemman venttiilintulpan, niin Guitar Hero Live taas on vaihtanut vanhan toimivan pyörän tilalle entistä paremmin liukkailla pitävän laaturenkaan, joka näyttää erilaiselta, mutta silti tutulta. Jotain on siis muutettu.



Ensimmäinen isoista uudistuksista on itse kitaraohjain, jossa on viiden värikkään muovinapin sijaan kuusi pienempää painiketta kahdessa kolmen painikkeen rivissä päällekkäin. Pieni pettymys oli, ettei se jammaa luonnikkaasti yhteen Playstation 4:n kanssa, vaan ensin konsoliin pitää kytkeä pieni vastaanotin, joka hukkuu varmasti siihen mennessä, kun kotiin vihdoin saapuu kavereita, joiden kanssa peliä oli tarkoitus pelata. Laitteena kitaraohjain vaikuttaa ihan pätevän laadukkaalta ja kestävältä.


Painikkeiden koko ja sijoittelu tekee soittamisesta sekä erityisesti sormien asennoista entistä “oikeammanlaisia” ja aluksi olin mielissäni siitä, ettei pikkusormea tarvittu niin paljon pelaamiseen. Alkuperäisten Guitar Herojen kanssa oma rillini kipeytyi nopeasti, mutta eipä se ilo tämänkään kanssa kauan kestänyt. Uudistusten myötä soittaminen perustuu yhä enemmän useamman napin yhtäaikaiseen painamiseen ja siihen tottuminen ottikin sitten taas jonkin aikaa. (Auts nivelet jomottaa).

Jonkin aikaa otti myös pääseminen sisään koko peliin. Jostain syystä ensimmäisenä peli-iltana Guitar Hero Live ei iskenyt minuun lainkaan, ei sitten ollenkaan ja sammutettuani pelin jäin miettimään, että miten ihmeessä saan itseni pakotettua pelaamaan sitä tarpeeksi arvostelun kirjoittamista varten. Touhu vaan ei vakuuttanut lainkaan, eikä tuntunut hauskalta. Pari päivää myöhemmin jokin oli kuitenkin muuttunut. En ole varma johtuiko se planeettojen asennosta, paremmasta virkeydestä vai mistä, mutta uudestaan muovikitaraan tarttuessani minusta tuli taas se bändin kitaristi ja rocktähti - ja se tunne on se syy, miksi näitä pelejä pelataan. Ei kannata siis välttämättä luovuttaa ensikokeilun jälkeen.




Toinen iso uudistus on se, miltä peli näyttää. Poissa ovat aloittelevien bändien kärjistetyt karikatyyrigrafiikat. Niiden tilalle on kuvattu huikean ammattitaitoisesti ensimmäisen persoonan videokuvaa oikeiden feikkibändien keikoilta. Siis… kyseisiä bändejä ei ole oikeasti olemassa ja ne soittavat tunnettujen artistien musiikkia, mutta lavalla on kuitenkin oikeita muusikkoja, lavan edessä oikeaa yleisöä (tai palkattua) ja lavan takana melko oikean näköisiä roudareita.

Ideaa on vähän vaikea selittää, mutta käytännössä se lopulta kallistuu toimivan puolelle. Parhaimmillaan, kun tähtivoima osuu kertosäkeeseen ja yleisö alkaa laulaa sen mukana oman kitaransoitannan noustessa siksi kaiken ylittäväksi jumalaiseksi melodiaksi, sitä tuntee jotakuinkin olevansa oikealla keikalla. Jos kitarointi ei suju, bändikaverit alkavat kurtistella kulmiaan ja kysellä, onko kaikki okei - jos se taas sujuu, tunnelma nousee hetkessä kattoon. Varsinkin vähän pienemmät keikat tuntuivat tunnelmallisilta, isojen stadionien kymmentuhatpäisen yleisön tunnelmaan ei oikein kouriintuntuvasti pääse television ruudulta kerrostaloasunnon äänenvoimakkuuksilla.


Guitar Hero Liven yksinpeli-”uratila” on se nimessä mainittu “Live”, eli lavalla yleisön edessä soittaminen. Läpi ei käydäkään autotallibändin nousua stadioneille, vaan usean eri bändin tähtihetkiä kahdella eri festarilla, useammalla musagenren mukaan jaotelluilla esiintymislavoilla. Jokaisella stagella esitetään 3-5 viisua ja niiden läpipelaaminen ei kovin loppujen lopuksi montaa iltaa kestä. Etsin kolmatta festaria pelistä aikani, ennen kuin tarkistin internetistä, ettei niitä tosiaan enempää ole. Festaritunnelma on yleisön osalta hienosti toteutettu, mutta ympärillä pyörivien ihmisten reaktiot ovat usein niin ylinäyteltyjä, että ne menevät huumorin puolelle.



Guitar Hero Liven mukana tuleva musiikkivalikoima venyy tuntemattomammista indiepumpuista popmaailman jättiläisiin, joiden musiikista ei kitarointi ensimmäisenä tule mieleen. Mukana on muun muassa Soundgardenia, Mumford & Sonsia, Rollareita, Katy Perrya, Jack Whitea, The Whota ja Skrillexiä. Siis erittäin laidasta laitaan. Viisujen tahtiin saa myös sohvavieruskaveri lauleskella, mikäli taloudesta löytyy USB-mikrofoni. Jonkun laulupelin mukana tullut Creativen mikrofoni ainakin pelasi.


Lisää kitaroitavaa ja laulettavaa löytyy roppakaupalla Guitar Hero Liven kolmannesta isosta uutuusominaisuudesta, joka tottelee nimeä Guitar Hero TV. GHTV:lle löytyy kitarasta jopa ihan oma nappi ja se on käytännössä musiikkivideo-tv-kanava, jonka jokaisen musavideon tahdissa voi soitella. Tiettyihin kellonaikoihin tulee tietyn genren musiikkia, mutta omaan valikoimaansa niitä voi myös käydä avaamassa vapaasti soiteltaviksi.

Vaikka Rock Bandiin palaaminen oli kuin polkupyörällä ajamista ja Guitar Hero Live taas tuotti aluksi hyljintäreaktion, päädyin kuitenkin pitämään jälkimmäisestä hieman enemmän. Lopulta on kuitenkin todettava, ettei tämä muovisoitinten uusi aalto kovasti laivaa keikuttanut. Uutta Rock Bandia harva hankki sen hinnan vuoksi ja tätäkin on alkanut nähdä jo alennuslaareissa. Jos olet musapelien fani, niin GHL on näistä kahdesta tuoreempi elämys ja kitaran kanssa puolet kilpailijaansa halvempi.