Alone in the Dark tuo allekirjoittaneelle mieleen sarjan ensimmäiset pelit. 1920-luvun Fox Mulder, yksityisetsivä Edward Carnby ratkaisi mysteereitä niin kuolleen taiteilijan talossa kuin epäkuolleiden merirosvojen täyttämässä kartanossa. Pelit olivat aikansa selviytymiskauhun kiistattomia keisareita tyylikkäine kamerakulmineen, aivopähkinöineen ja kammottavine hirviöineen. Uusi, nykyaikaan sijoittuva Alone in the Dark on vain henkinen jatko-osa aiemmille peleille ja linkki edellisiin seikkailuihin on melko hutera. Alone in the Dark on Atarille tärkeä tuote oletettavasti viimeisenä suurena yksinpelinä, jonka maineikas yhtiö aikoo julkaista. Miten riittävät Test Drive -autopelisarjan loistavasti uudistaneen Eden Gamesin paukut kaikkien aikojen kauhuseikkailusarjan henkiin herättämisessä?



Peli alkaa kliseisesti sairaalamiljööstä. Päähenkilö on menettänyt täysin muistinsa, kuinkas muuten. Joku tahtoo täräyttää pelaajan heti alkuunsa hengiltä, mutta pian tilanne muuttuu kuolemaakin kammottavammaksi kun sairaalan seinät alkavat elää ja syödä ihmisiä välipalakseen. Kaikki puitteet toimivaan kauhuun on kasassa ensimmäisen elävän kuolleen ilmestyessä pelaajan reitille. Sarjan vanhalle ystävälle ensireaktio onkin pakokauhu. Mitä tapahtuu? Miksi peli näyttää tasoloikalta? Miksi minulla on hirveä kiire jonnekin? Miksi en tunne mitään? Miksei minua pelota? Onko minussa jotakin vikaa?

Pelin alkumetrit menevät kontrollien opiskeluun ja eräänlaisen pelin sisään kirjoitetun tutoriaalin läpikäyntiin. Toiminta alkaa ensimetreistä, eikä tunnelmaa ehditä oikein virittämään kunnon säikkykauhutaajuudelle. Ennen kuin pelaaja ehtii puolia toimintoja oppia, on jo pelastettu ihmishenkiä, roikuttu kerrostalon seinällä ja sammutettu tulipaloja. Pian mätetään zombieita samalla edelleen kontrolleja opiskellen. Parempi olisi ollut kirjoittaa alkuun selkeästi seesteisempi opiskelujakso, sillä nyt puupääpelaajan kädestä taluttaminen syö alkuvaiheen tunnelmaa kuin vampyyrilepakko kaverin takaraivoa.

Olisi suorastaan musertavaa, mikäli pelin tunnelmalle pitäisi antaa arvosana ensimmäisten tunnin kokemuksen pohjalta. Kauhupeliin ehdottomasti kuuluva hermoja riipivä musiikki loistaa poissaolollaan, eikä pelaaja ehdi juurikaan henkäistä ennen seuraavaa toimintakohtausta. Jo alussa käy selväksi, että ääninäyttelijät eivät tule tunnelmaa kohottamaan, mutta kun surullisen teatraalisista itkuista ja zombieiden paikoin onnettomista röyhtäisyistä päästään, alkaa meininki parantua kuin viini viileässä kellarissa.



Eden Games on sisällyttänyt lukuisia pelimekaanisesti mielenkiintoisia ideoita uuteen Alone in the Darkiin. Takkinäkymässä toimiva inventaario, muistiona toimiva GPS-puhelin, oikean ohjaintatin mukaan heiluvat päähenkilön kädet sekä ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä vaihdeltava kamerakulma ovat periaatteessa hyviä temppuja, mutta osa peliin tuoduista ideoista on jäänyt hieman raakileiksi. Kamera tarjoilee vanhoista osista tuttuja dramaattisia kuvakulmia, mutta tekee liikkumisesta välillä myös teemaan sopivasti yhtä helvettiä. Päähenkilöparka pyörii välillä päin seiniä kävellen. Avuksi tulee silmistä kuvattu näkymä, josta hoidetaan mm. ampuminen ja liekkien taltutus. Kahden kamerakulman järjestelmä on melko erikoinen ratkaisu, mutta toimii lopulta yllättävän sujuvasti.

Hahmon selän takaa toimintaa katsellessa maailma näyttää maukkaalta ja yhdistettynä paikoin upeisiin toimintaympäristöihin sekä mielikuvituksellisiin tilanteisiin, jopa elokuvamaiselta. Toisaalta esineiden poimiminen lattialta tai hirviöihin lyömäaseilla osuminen on paikoin täysin tuurista kiinni ja ilman huitominen sekä tanssiaskelten kertaaminen maassa olevan teippirullan ympärillä latistavat hieman muuten tiiviiksi pakkaantuvaa tunnelmaa.

Ja sitten mennään metsään. Suuri osa pelistä sijoittuu toki New Yorkin keskuspuistoon, mutta päin puita mennään muutenkin. Peli on toki alusta loppuun täytetty skriptatuilla tapahtumilla, mutta meno on pääasiassa aivan naurettavaa putkijuoksua. Välillä väärään paikkaan juoksemisesta sakotetaan kymmenien sekuntien animaatiolla, jossa verenhimoiset möröt syövät pelaajan hengiltä. Tätä seuraa kymmenien sekuntien mittainen animaatio siitä kun pelaaja aloittaa kohtauksen jälleen alusta. Ehkä Eden Gamesilla on kuultu, että ihmiset kaipaavat Sierran seikkailupelejä. Olisivat toki voineet ymmärtää, että ihmiset kaipaavat hyvää seikkailua, ei typeriä äkkikuolemia.

Välillä ajellaan autolla putkimaista tietä pitkin, jossa hidastelusta kuolee, pienestä portista ohi ajamisesta kuolee, rotkoon ajamisesta kuolee, liiallisesta törmäilystä kuolee ja muutenkin yleensä kuolee, jolloin koko skriptatun hauskuuden voi aloittaa aina alusta uudestaan. Jipii! Toisaalla saatetaan roikkua kaapelista seinällä samalla kun ylhäältä tippuu tavaraa viisi tai kuusikin rykelmää. Sitten väistellään vasemmalle ja oikealle tahi keskelle. Aivan kuin Hugo-peikon seikkailuissa, joita lankapuhelimella lapsuudessa pääsi näköradiossakin pelaamaan.



Peliä hehkutettiin ennalta myös aivopähkinänä, jossa erilaisia esineitä yhdistelemällä pystyttiin ratkomaan mitä moninaisempia ongelmia. Totta on, että polttopulloja tehdään ja teippiäkin käytetään, mutta varsinaisesta MacGyver-simulaatiosta ei voida puhua. Yleensä ongelmat ovat niin yksiselitteisiä, että niiden ratkaisu onnistuu yhdellä loogisella tempulla. Esineiden yhdistely on hauskaa, mutta erilaisten tavaroiden määrän vähyys tekee hommasta ennen pitkää hieman tylsää askartelua. Erilaisia yhdistelmiä olisi voinut olla myös enemmän.

Kun ensimmäiset pelisivustot julkaisivat murska-arvostelujaan internetissä, väitti Atari näiden arvostelleen pelinsä piraattiversion avulla. Ilmeisesti Atari itsekin lähettää piraattiversioita arvosteltavaksi, sillä paikoin peli tuntuu olevan suljetussa beta-vaiheessa pelaajille levinnyt versio. Jo ensimmäisen pelitunnin aikana päähenkilö käveli pariin otteeseen kainaloitaan myöten betonin sisässä ja ulkoilmassa maailma lohkesi osittain vilkkuviksi polygoneiksi. Vaikka elokuvamaista toimintaa löytyykin, on perinteisen lineaarisen elokuvan etu se, etteivät näyttelijät välillä törmäile kameramieheen, uppoa lavasteisiin tai juutu toisiinsa kiinni.

Peli on uskollinen esi-isilleen vaikeustason suhteen. Paikoitellen tarina jumittuu ikävästi jonkun tietyn kohdan hinkkaamiseen, jossa vaaditaan kofeiinin terästämiä refleksejä, kirurgin tarkkuutta ja Hannu Hanhen tuuria. Onneksi pelistä löytyy varsin näppärä kelaustoiminto, jolla turhautumisen iskiessä voi heittää itsensä tarinan seuraavaan käännekohtaan. Kätevästi ja varsin televisiosarjamaisesti peli myös summaa väliin jääneet tapahtuman pienen animaatiopätkän voimin aina kun pelaaja loikkii juonessa eteenpäin. Myöhemmin voi palata takaisin koittamaan hermoromahduksen seurauksena kesken jäänyttä jaksoa. Kelaustoiminnon kunniaksi tekisi mieli antaa raikuvat aplodit.



Kaikesta itkusta ja porusta huolimatta Alone in the Dark tarjoaa pitkän pelikokemuksen ja pikkuhiljaa tiivistyvän juonen, jota kuljetetaan eteenpäin rohkeasti elokuvallisin keinoin. Peli on pääasiassa kaunis ja ympäristöt ovat mielenkiintoisia kauhutarinoiden pakollisia viemäreitä ja sairaaloita lukuun ottamatta. Pelin edetessä tunnelma paranee huomattavasti ja pelko hiipii selkäpiihin ihan oikeista syistä, ei pelkistä peliin kohdistuvista asenteista. Myös kaivattu kauhumusiikki tekee lyhyitä esiinmarsseja sopivasti ennen säikyttelykohtia.

Alone in the Dark tuo mieleen Atarin vuonna 2005 julkaiseman Fahrenheit-toimintaseikkailun, joka nousi suosioon pelihallimaisista toimintakohtauksistaan huolimatta. Alone in the Dark tasapainoilee toiminnan ja ongelmanratkaisun välimaastossa. Välillä seikkailu- ja puzzle-osuudet hukkuvat kuitenkin ikävästi Atarin 80-luvun klassikoista nyysittyjen yliyksinkertaisten ja yli-inhimillistä taitoa vaativien toimintakohtausten alle.

Mikäli Lordin Dark Floors, espanjalainen [Rec] ja vastaavat toimintakauhuelokuvat ovat lähellä sydäntäsi, tarjonnee Alone in the Dark hyvän kokemuksen ainakin tarinansa ja temponsa puolesta. Seesteisemmän, trillerimäisen kauhun ystäville AitD on turhan vauhdikas, jotta aito pelon tunne ehtisi kehittymään kauniiseen kukkaansa. Säikyt ovat kuitenkin usein toimivia ja niitä on pelissä riittävästi.

Alone in the Dark on vaikea arvosteltava pelin kaksijakoisuuden vuoksi. Toiminta on alkeellista ja usein puuduttavan vaikeaa sekä itseään toistavaa, mutta aivopähkinät ja hiljaisemmat seikkailuosuudet nostavat karvat pystyyn loistavuudellaan. Peli vaatii joka tapauksessa pitkää pinnaa pelaajalta, jotta alun sekoilusta päästään kunnolla tarinaan sisään. Ensimmäisen tunnin pelaamisen jälkeen pisteet voisivat olla todella huonot, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sen tiiviimmäksi tunnelma muuttuu ja sen korkeammiksi pisteet nousevat. Putkijuoksusta huolimatta peli ei tule satunnaispelaajien mieliä lämmittämään.

Toinen mielipide / Wii-versio: Toimitukseen saapui myös Wii-versio pelistä, joka on tietenkin täysin sama peli, mikä sinänsä on kunnianhimoista. Yhdyn ylläolevan arvostelun mielipiteisiin, mutta pistemäärää en olisi nostanut yhtä korkealle, vaan kymmenisen pykälää alemmas. Lisäpropsit täytyy antaa graafisesta toteutuksesta - paikoitellen tekstuurit ovat varsin näyttäviä Wii-peliksi. (Manu Pärssinen)