Animal Godsin piti olla vaikka mitä. Kickstarterin kautta rahoituksensa tienanneen pelin kampanjasivuilla luvattiin syvällistä tarinaa, persoonallisia hahmoja, avointa maailmaa. Pelin kerrottiin yhdistävän The Legend of Zelda: A Link between Worldsin hiottu toiminta 90-luvun JRPG-klassikoiden tarinankerrontaan.


Rahoitus meni läpi, ja alun perin syksylle 2016 luvattu Animal Gods ilmestyi jo vuotta aiemmin. Kerrankin joukkorahoitettu peli, joka myöhästymisen sijaan on reippaasti etuajassa, voisi ajatella. Näin ei kuitenkaan pelinkehityksessä tapahdu juuri koskaan siksi, että kaikki on mennyt odotettua paremmin, vaan siksi, että rahat ovat loppu. Silloin on toisinaan pakko niellä kunnianhimonsa ja julkaista se, mitä on saatu kaavittua kasaan. Näin on ilmeisesti käynyt tälläkin kertaa, sillä täysin raakileeksi jäänyt julkaisu ei ainoastaan jää tavoitteistaan ja lupauksistaan, vaan saa ne näyttämään valheelliselta mainonnalta.



Päähahmona Animal Godsissa toimii Thistle, punaviittainen tyttö, joka on valittu pelastamaan taivaalta kirottuina tippuneet jumalat. Thistle kulkee autioiden metsien ja kylien läpi, ja jumalten lisäksi ainoat sivuhahmot esiintyvät muutaman matkan varrelta löytyvän päiväkirjamerkinnän muodossa. Nämä merkinnät ovat päätapa laihan tarinan avaamiseen ja hahmojen persoonallisuuksien rakentamiseen. Kömpelösti kirjoitetut päiväkirjamerkinnät tarjoavat salaperäisiä tarinanmurusia, joista hajanainen kokonaiskuva pikkuhiljaa muodostuu.


Animal Godsin graafinen tyyli on yksinkertainen, taiteelliseen ilmeeseen pyrkivä. Lopputulos näyttää kuitenkin siltä, kuin se olisi rakenneltu Paintilla suhaistuista konseptikuvista, jotka on ollut tarkoitus tehdä uudelleen lopulliseen versioon. Sen lisäksi, että iso osa graafisista elementeistä koostuu ellipseistä ja suorakaiteista, nämä on aseteltu epätarkasti paikoilleen. Ihan jatkuvasti elementtien kulmat eivät osu täysin kohdilleen ja monet elementit menevät rajojensa yli. Ongelma ei sinänsä ole yksinkertaisuus tai geometriset muodot. Alustavaksi konseptitaiteeksi grafiikka olisi jopa lupaavaa, värien käyttö on paikoin onnistunutta ja nytkin peli onnistuu näyttämään paikoin lähes viehättävältä – kaikesta vain huokuu täydellinen keskeneräisyys.

Äänten puolella ei mene paljon paremmin. Musiikki alkaa rauhallisena ja tunnelmallisena, mutta loppua kohti eeppisyyttä yritetään luoda hirvittävällä kakofonialla. Taas tuntuu siltä kuin rahat olisivat loppuneet kesken, eikä loppupuolelle ole riittänyt paukkuja.




Animal Gods lokeroi itsensä klassiseksi toimintaroolipeliksi, mutta aika kaukaa haetuksi luokitus jää. Thistle on melko kyvytön sankari, sillä perustaitoihin kuuluu ainoastaan hidas liikkuminen paikasta toiseen. Kun jumalten temppeleitä löytyy, saa sankari yhden kolmesta kyvystä: pyrähdyksen, miekan tai jousen. Taidot eivät kuitenkaan sankarilla pysy, sillä kun jumala on vapautettu, taito katoaa. Kolmea taitoa pääsee yhdistelemään vasta aivan pelin lopussa.

Miekka ja jousi ovat sitä mitä odottaa saattaakin: toisella tapetaan vihollisia läheltä, toisella tappaminen onnistuu myös etäältä. Kaikki viholliset ovat samanlaisia, yksinkertaisia neliöitä – ainoastaan väri, toisinaan myös koko ja kestävyys vaihtelevat. Yksinkertaisimmissakin peleissä sankarin tulisi yrittää reagoida vihollisten liikkeisiin, liikkua varoen ja tuhota viholliset. Vaan ei Animal Godsissa, sillä jostain kummallisesta syystä viholliset kököttävät paikallaan tai liikkuvat hyvin rajoitetuilla radoillaan, jolloin tuntuu oudon helpolta käydä mätkimässä ne hajalle. Kun käytössä on jousipyssy, useimmat neliöistä ovat seinien sisällä, eivätkä mitenkään pääse pelaajaan käsiksi. Harvoin mukana on pientäkään kuolemisen vaaraa.


Vähän enemmän mielenkiintoa tarjoaa pyrähdysmekaniikka, jolla hypitään myrkkyjokien yli. Kaksi eripituista pyrähdystä ja monien myrkkyjokien risteymät antavat jo pientä haastetta. Haaste on kuitenkin ainoastaan siinä, että oppii arvioimaan, kuinka pitkiä pyrähdykset ovat, jotta osaa mitoittaa aloituskohdan oikein. Kun tätä on paljon peräkkäin, virhearviointeja sattuu, mutta erityisen hauskaa se ei ole. Kun pahin näistä alueista on selvitetty, peli poistaa välistä pari tallennuspistettä ja pistää pelaajan tekemään kierroksen uudestaan. “Jee”.

“Pomotaistelut” ovat nekin vähintään erikoisesti toteutettu. Kun jumala on löydetty, pitää Thistle tälle lyhyen vapautuspuheen, jonka jälkeen vapautus tapahtuu kiertämällä vangittua jumalaa kerran tai pari ympäri.


Kun vihdoin päästään neljänteen vaiheeseen ja yhdistämään taidot, olisi hyvä kohta ottaa näistä kaikki irti. Pyrähdykset ja taistelu voisivat toimia hyvänä haastavana kokonaisuutena, mutta ei. Neliöt jököttävät ja odottavat väistämätöntä tuhoaan. Pelin absurdein kohta kuitenkin tulee eteen neljännen jumalan kohdalla. Viimeistä pomotaistelua odottaessa peli nimittäin vain loppuu kuin seinään.



Animal Godsin surkeutta ei voi ylikorostaa. Pelattavuus on kuolettavan tylsää ja yksinkertaista. Grafiikka on keskeneräistä, musiikki ja äänet suurelta osin epäonnistuneita. Tarinankerronta on olematonta. Lisävuosi kehitykseen olisi tullut todella tarpeeseen; nyt peli tuntuu lähinnä amatööriporukan harrastusprojektilta tai protolta, josta lähdetään kehittämään oikeaa peliä. Tätä projektia ei kuitenkaan jaeta ilmaiseksi, vaan siitä pitäisi maksaa – ja monet ovat tehneet niin jopa etukäteen suurten lupausten toivossa. Lupaukset jäävät lunastamatta, ja tuloksena on yksi vuoden huonoimmista peleistä, jonka parhaaksi puoleksi jää se, ettei siitä tarvinnut kärsiä kuin parisen tuntia.