Parisen kuukautta sitten PC:lle julkaistu Vermintide, tai koko nimeltään Warhammer: End Times - Vermintide, on kuin Left 4 Dead rotilla. Painopiste on ammuskelun sijaan lähitaistelussa, ja elävien kuolleiden sijasta päälle vyöryy lauma ihmisen kokoisia jyrsijöitä. Hauskaa yhteismenoa kavereiden tai tuntemattomien kanssa vaivaavat muutamat ongelmat tekniikassa ja pelin suunnittelussa. Kaikkia nämä ongelmat eivät kuitenkaan välttämättä häiritse.




Aivan kuten Valven zombierähinässä, pelaaja yhdistää voimansa kolmen muun ihmisen kanssa selvitäkseen toimintapainotteisista tehtävistä elossa. Jos peliseuraa ei löydy tai sitä ei halua, pelaajien tilalla voi käyttää myös AI:n ohjastamia hahmoja, mutta tämä on tekoälyn tekoälyttömyydestä johtuen huono idea niin pelimenestyksen kuin viihdearvon osalta. Toisin kuin esikuvansa, Vermintide tarjoaa valittavaksi 5 eri hahmoluokkaa, jotka käyttävät hieman erilaisia aseita ja varusteita. Käytännössä valittavissa on aika tyypilliset arkkityypit, enemmän lähitaisteluun keskittyvistä sotureista aina tulipalloja viskovaan taikuriin. Kaikilla luokilla on kyky tehdä vahinkoa niin etäältä kuin läheltä, mutta kullakin luokalla on vahvuutensa sekä heikkoutensa erilaisissa tilanteissa. Kullakin hahmolla on tavalla tai toisella rajoitettu ammuskelua, joten suurin osa rotista kohtaa loppunsa lähitaistelussa. Kokonaisuutena taistelu toimii hyvin ja esikuvansa tavoin suorastaan huutamalla vaatii yhteen pelaamista.


Pelin tempo on kova. Rottia vyöryy päälle välillä vähemmän, suurimman osan ajasta enemmän. Ainoa tapa saada hengähdystaukoja on jäädä seisomaan paikalleen, ja tämä on varsinkin tuntemattomien kanssa pelatessa aika harvinaista herkkua. Yllättävän pitkien tehtävien lopuksi pelaajille jaetaan satunnaisesti palkintona rojua, ja hyvällä onnella käteen voi osua vaikka parempi ase. Yleensä ei. Varustesysteemin ja pitkien tehtävien yhdistelmä on pienirakkoisille tai kiireisille ihmisille puhdasta myrkkyä. Koska palkintoja saa vain tehtävän lopussa, tuntuu pelin aktiivipelaajien joukossa olevan vallassa mentaliteetti, jossa merkitsee ainoastaan tehtävän mahdollisimman nopea läpäisy. Hidastelua ja epäonnistumisia ei katsota hyvällä. Tuskaa helpottaa hieman pelin rakentelusysteemi, joka mahdollistaa kamojen päivittämisen, tarpeettomuuksien hajottamisen ja osista uusien roinien kokoamisen.




Vermintide osaa olla yllättävän haastava. Jo alemmilla vaikeustasoilla meno tuppaa loppumaan kuin seinään jos pelaajien välinen yhteistyö ei suju. Jos kaikki pelaajat kuolevat, tehtävä on aloitettava alusta. Kaikkien tiimissä on tärkeää tajuta eri luokkien vahvuudet ja heikkoudet, ja tukea toisiaan. Vastaan tulevia rottia saisi olla useampaa tyyppiä, ja kokemus voisi muutenkin olla hieman monipuolisempi. Painopisteen siirtäminen ammuskelulta lähitaisteluun tuntui aluksi tuoreelta, mutta tuhat tuholaista myöhemmin silpominen alkaa kyllästyttää. Valven tarjoamassa, tuliaseita painottavassa tiimitoiminnassa on ainakin omaan makuuni enemmän dynamiikkaa. Vaikka kontrollit toimivat kuin junan vessa, on lähitaistelu toteutettu aika yksinkertaisesti, ja lopputuloksena on muutaman perusliikkeen jatkuva toistaminen vihollislaumojen vyöryessä säälimättömästi kasvoille.

Toiminnan tahdista ja varustesysteemiin pohjautuvista kanssaihmisten juoksuhaluista johtuen uudella pelaajalla menee helposti pasmat sekaisin. Tästä seuraa joko joukosta eksymistä tai turhia kuolemia. Niinpä omallakin kohdalla kävi useamman kerran se hauskuus, että minut potkittiin pelistä kesken kaiken, koska hidastin menoa, tai en vain pelannut tarpeeksi hyvin. Tämä ei varsinaisesti lisää motivaatiota pelin pariin palaamiseen. Suosittelen lämpimästä omaa kaveriporukkaa jos sellaisen saa kasaan. Tämä helpottaa myös taukojen pitämistä suhteellisten pitkien tehtävien lomassa.




Teknisesti Vermintide on hieman ristiriitainen kokemus. Peruskauniit grafiikat ajavat asiansa ja sijainnit on suunniteltu ihan pätevästi, joskin mitenkään aivan liikaa mielikuvitusta käyttämättä. Valitettavasti pelin moottori ja rottalaumojen koko eivät aina pelaa yhteen ihan kuten pitäisi. Välillä päälle vyöryvät massat koostuvat sadoista rotista, ja vaikka tämä on toki teknisesti puhuen jonkinmoinen saavutus, ja näyttää ihan makealta, niin lattian läpi tippuva ruudunpäivitys haittaa pelaamista. Muuten hyvin pyörivä peli kankeutuu juuri silloin, kuin toiminta on kovimmillaan. Uunituore tehomyllyni (Intel 6700k @ 4.6Ghz, 16Gt DDR4/2400, GTX980Ti OC, Win10, 1440p) pyörittää peliä täysillä asetuksilla sujuvasti sen 95% ajasta, mutta toiminnan yltyessä löytää itsensä helposti miettimästä että pitäisikö yksityiskohtia kuitenkin laskea. Kun tätä yritin, sekään ei oikein tuntunut pahimmissa ruuhkissa auttavan. Äänissä ei ole sen enempää valitettavaa kuin ylistettävää.

Vermintide on kaikesta yllä löytyvästä rutinasta huolimatta viihdyttävä peli, koska peruskonsepti on edelleen vetovoimainen, ja toteutus on pääosin laadukas ja hiottu. Miekkamiehille painopisteen siirtyminen huitomisen suuntaan voi olla kullan arvoinen juttu, ja varustesysteemi taas saattaa palvella keräilyhimoisten addiktioita. Omakohtaisesti pelin armoton luonne ei oikein sopinut sellaiseen lyhytjänteiseen hauskanpitoon, jonka takia tämän genren pelejä yleensä tulee pelattua, ja miekalla huitelusta ei vaan irtoa samaa fiilistä kuin rynnäkkökiväärin lippaan tyhjentämisestä zombielaumaan.