Uusilla konsoleilla on ollut tapana houkutella jopa linja-autoilla yli kilometrin matkat kulkeva sankari viimeisimpien urheilu- ja ajopelien ääreen. Iäkkäästä Ridge Racer -sarjasta tiesin etukäteen sellaista, että epärealistisella sivuliu'ulla on jotain tekemistä kontrollien kanssa ja että pelin nimen ääneen kiljuminen herättää yleistä hilpeyttä Sonyn viimevuotisen E3-lehdistötilaisuuden jälkeen. Vähän taustatöitä ja pääsemme aloittamaan toteamuksella, että kyseessä on lähes sama peli kuin Xbox 360:n vuodentakainen osa kuusi, kummankaan alustan omistajat älkööt siis kateutta tunteko.



Muuta en autopeliltä odota kuin menoa ja meininkiä, ja niistä on Ridge Racer 7 tehty. Pelissä kiidetään koko ajan huimaa vauhtia, mutkat mukaan laskien. Tavallisten toimenpiteiden sijaan kurveissa käytännössä luovutetaan ajokin hallinta korkeimman käsin: kaasun kun vapauttaa ja vähän tattia hipaisee, lähtee kärry liukumaan puolimaagisesti kylki edellä, keula toivottavasti oikeaan suuntaan sojottaen. Kaasu lyödään välittömästi takaisin pohjaan ja auto otetaan pienin näppärin liikkein takaisin hallintaan, eikä mutka pääse rokottamaan useamman sadan kilometrin tuntivauhtia lainkaan. Ennemminkin päinvastoin, onnistuneilla liu'uilla kun ansaitsee tuiki tärkeitä nitroja. Turha kysyä meikäläiseltä, miten nitroja ansaitsee tehokkaimmin tai milloin pitää olla säästäväinen ja käyttää vasta kaksois- tai kolmoisnitroja, minä vain yritin tajuta mitä tapahtuu, kun kiisin kaaroillani valonnopeutta pelkän vaiston varassa.

Uutena kikkana Ridge Racer 7 esittelee vastustajien imussa ajamisen. Jos altavastaaja onnistuu hyödyntämään edellään kulkevien halkomaa ilmaa, lisääntyy hänen nopeutensa siinä määrin, että jopa virheettä ajavat etuilijat on mahdollista saavuttaa. Neljänneksi huomionarvoiseksi seikaksi on nostettava sellainen itsestäänselvyys kuin keskellä tietä pysyminen, törmäykset kun hidastavat vauhtia harvinaisen hirmuisesti ja pahimmillaan pompauttavat auton väärään suuntaan tuhoten kaikki mahdollisuudet kärkeen noususta. Erityisen hyvin mieleen jäi nokkakolari väärään suuntaan ajavan ihmispelaajan kanssa: törmäys johti siihen, että autoni lähti rullaamaan takaperin tuhatta ja sataa täysin luotisuoraan.

Jos välttämättä tahtoo, voi peliä ohjata myös Sixaxiksen liikkeentunnistuksella. On se ohjaimen kallistelu ihan jännää: suorilla pätkillä tuntuu kuin olisi asentanut rakettimoottorin pyörätuoliin ja mutkissa onkin jo hauskaa kuin renkaiden irrotessa alamäessä. Peli (tai luultavimmin konsoli) tunnistaa kallistelun vain vähän sinne päin, joten pöheikön kutsu tai 180-720 asteen käännös on tosiasia aina, kun tapahtumia pitäisi oikeasti ohjata. Tatilla pelatessa samanlaista sirkusta ei saa aikaan yrittämälläkään. Yritin kyllä.



Yksinpelin ydin on Ridge State Grand Prix, joka koostuu erimittaisista turnauksista, yksittäisistä kisoista kevyin erityissäännöin ja fiktiivisten autovalmistajien haasteista. Tekemistä riittää ja valinnanvaraa on aina tarjolla, jos yksittäinen kisa ei ota sujuakseen. Varsinaisia ratoja on vain parikymmentä, mutta ainakin ne ovat vaihtelevia sekä teemoiltaan, arkkitehtuuriltaan että vaikeusasteeltaan. Pakollisessa mahdollisuudessa ajaa niitä myös takaperin en näe mitään hyvää, pärjäämiseni kisoissa kun tuntui olevan kiinni siitä, miten hyvin muistin radat ulkoa: tuttu maisema, käännös väärään suuntaan ja terve, taas jäätiin hännille. Ridge Racer 7 muuttuu lepsun alkunsa jälkeen kirotun vaikeaksi, tietokone kun ajaa käytännössä raiteilla ensimmäistäkään virhettä tekemättä.

Kun pääsee sellaisten valmistajien kuin Dig Dug suosioon, saa palkaksi uusia autoja ja oikeuksia ostaa niihin osia. Autoja on kymmenittäin, mutta ne jakautuvat hyvin selkeästi kolmeen luokkaan: hitaisiin ja jäykkiin romuihin, yliherkkiin mestareiden menopeleihin ja taviksille tarkoitettuihin kompromisseihin. Virittelyllä luokkien eroja voi kaventaa ja muutenkin tehdä koslastaan yksilöllisen: autoihin voi asentaa eri tavoin käyttäytyviä nitrojärjestelmiä ja muuta laittomalta kuulostavaa. Ulkonäön tuunaus onnistuu sekin ja silmäterillään voi kisata myös netissä, jos pelihuone omat autot sallii.



Ridge Racer 7 osoittaa osaltaan, kuinka toimiva PS3:n (ilmainen) nettipalvelu on sillä tärkeimmällä osa-alueella, eli pelaamisessa. On neljäntoista pelaajan kilpa-ajoja, on tilastoja ja koneelleen voi ladata haamukuskeja muiden pelaajien suorituksista. Ennen pelejä keräännytään huoneisiin ja saman porukan kanssa voi pelata useampia pelejä. Vastustajien autot nykivät joskus harvoin hämäävästi, mutta yleisesti ottaen ajelu on yhtä silkkistä kuin yksinpelissäkin. Tavallisen kaahailun ohella pelaajat voivat jakautua tiimeihin (joukkueen jäsenten sijoitukset pisteytetään) tai pareihin, mikä on jo hämärämpää puuhaa, parin kun pitäisi tehdä liukunsa ja nitroilunsa yhdessä kuin taitoluistelijat. Jälkimmäistä en kokeilemaan päässyt, enkä hyvää ennusta, sillä kommunikoida voi vain huoneissa ennalta määrätyillä lauseilla.

Ryhtyisin muuten rasistiksi, elleivät kaikki japanilaiset osaisi karatea sen ohella, että ovat suurmestareita Ridge Racerissakin. Liioittelematta: jos pelihuoneeseen eksyy yksikin japanilainen, on voittaja selvä - jos taas kolme, ei muiden kannata haaveilla mitalisijoistakaan. Noin kolmasosa kaikista pelaajista on japanilaisia, toisin sanoen jokaisessa pelissä on japanilaisia. Kerran kun kauheasti nitroja käytin, onnistuin pysyttelemään ykkösenä kymmenen sekuntia, muuten en edes nähnyt japanilaisia kuin startissa ja painajaisissani. Varsinainen moka tässä on se, ettei pelaajia pistetä automaattisesti oikean tasoiseen seuraan, niin kuin nykypäivänä olisi sopivaa.



Ridge Racer 7 on graafisesti niin kaunis kuin ajopelin tarvitsee olla, huimassa vauhdissa ei kaipaa edes vaurionmallinnusta. Ruudunpäivitys on luonnollisesti täydellisen sujuvaa ja täydellisen sujuvan kauneuden tekee persoonalliseksi taustalla soiva älytön pilipali-jumputi-jumputi-pop-musiikki. Vielä kerran kun mainitaan hupaisat kontrollit, päädytään lopputulokseen, että Ridge Racer 7:ssa on kaikkea mitä sunnuntaikaahailija voi tarvita? No ei ihan, inhimillisiä haasteita voisi olla kyllä enemmänkin. Peli voi olla näennäisen yksinkertainen, mutta kädettömille sitä ei ole suunnattu, vaan huippusuorituksiin kykeneville hurjapäille. Sitä en ala arvailemaan, kuinka hyvin epärealistinen arcade-henki heikäläisiin uppoaa, mutta eivätköhän ainakin elämäntapajapanilaiset tästä harrastuksen löydä.