Lapsena olin salaa kateellinen roolipelaavalle isoveljelleni. Selasin kotiin jääneitä RuneQuest-oppaita ja kuuntelin tarinoita vekkuleista pelisessioista, joissa nopat lentelivät ja paperit sauhusivat kykypisteistä. Vasta tietokonepelit mahdollistivat oman uppoutumiseni (A)D&D-perinteeseen, kun Neverwinter Nightsin ja Baldur’s Gaten kaltaiset pelit avasivat ovet myös yksinäiselle nörtille: kato mun supermageeta haltiaa! Kaikki pisteet charmiin ku olis jo! Sword Coast Legendsillä oli siis kaikki edellytykset vedota nostalgiahermoon, sillä aika kultaa kaikki videopelimuistot. Oli luvassa sitten seikkailua tai toiminnallisempaa luolarymyämistä, voiko näillä korteilla edes hävitä? No, jos nyt ruvetaan niitä todennäköisyysnoppia heittelemään, vastaus ei ole aina välttämättä suotuisa.




Oikeastaan Sword Coast Legends näyttää parhaat puolensa ennen kuin on ehtinyt edes alkaa: keskiaikaisen pilipalin sijaan pelin musiikki on aidosti tunnelmallista. Valitettavasti tätä hupia kestää heittämällä alkuintron ajan, minkä jälkeen todellisuus iskee vasten kasvoja. Raskaista laitevaatimuksistaan huolimatta Sword Coast Legends näyttää ja tuntuu nimittäin poikkeuksellisen keskeneräiseltä. Mielikuvitukseton tarinakampanja on pienin murheista, kun kömpelö käyttöliittymä puurouttaa hahmojen yksilölliset taidot. Monipuolisesta hahmonrakennuksesta huolimatta taistelut poikkeavat harvoin puuduttavasta mätöstä, sillä kontrollit hankaloittavat hahmojen välillä palloilua. Toisaalta Diablo-henkisen teurastuksen hurmostakaan peli ei saavuta, sillä hahmoja saa tuon tuosta repiä Tuonelan porteilta henkiinherätyskyvyllä, josta pelaajaa ei mitenkään edes sakoteta.


Toiseksi erottautumisvaltikseen Sword Coast Legends esittelee pelinjohtajamoodin, jossa kavereille voi väsätä haluamansa kaltaisen seikkailun. Kaikki Neverwinter Nightsin Auroraa pyöritelleet ovat kärppänä paikalla, kun luvassa on jälleen megalomaanisten tarinoiden väkertämistä. Harmi vain, että Sword Coast Legendsin custom-kampanjat ovat Auroraakin suppeammin rakennettavissa: tarjolla on kourallinen kenttävaihtoehtoja, joiden suurin hupi rajoittuu luolaston täyttämiseen hirviöillä. Mitä hyötyä on pelintekomoodista, jos rakennuspalikat ovat suppeat kuin käsikonsolin tasoloikkageneraattorissa?




Ei Sword Coast Legends toki luokaton räpellys ole. Tumpelosta käyttöliittymästä huolimatta kyseessä on päällisin puolin mukiinmenevä, vahvasti Forgotten Realmsia hyödyntävä seikkailu, jonka uudelleenpeluuarvo nousee ihmisaivoilla varustettujen pelikaverien myötä. Viimeistelemättömyys ottaa kuitenkin nupista siksi, että se saa pelin vaikuttamaan jo ilmestyessään vanhentuneelta: miksi pelaisin Sword Coast Legendsiä, jos voin paukutella menemään esimerkiksi Planescape Tormentia? Jos edes DM-moodi tarjoaisi avaimet psykedeelisten fantasiaseikkailujen luomiseen, voisi pikkuvirheet unohtaa, mutta nyt joka puolella on luvassa jotain “vähän sinne päin”.


Sword Coast Legends on tyyppiesimerkki pelistä, jota kuvata sanoilla “mieluummin pelaa kuin turpaansa ottaa”. Se ylittää siis rajan, jossa pelaaminen on vielä viihdyttävää, mutta ei rajaa, jossa kokemus olisi poikkeuksellisen rahanarvoinen. Sword Coast Legendsille on jo lupailtu parannuksia ja lisäkampanjoita, mikä eittämättä lupaa hyvää pelin parissa jo viihtyville. Kenties viilauksella jotkin osa-alueista nousevat keskinkertaisuudesta jopa mainioiksi. Sitä odotellessa voi vaikka jättää Sword Coast Legendsin pyörimään muiden sovellusten taustalle ja nauttia pelin parhaasta annista – eli siitä musiikista.