On aina mukavaa yllättyä positiivisesti. Näin kävi monelle, myös minulle, kun belgialainen Larian Studios julkaisi viime vuonna Divinity: Original Sin -roolipelinsä. Niin yllättävää kuin Original Sinin laatu ehkä olikin, vielä yllättävämpää on se, mitä nyt tapahtui: pelistä julkaistiin konsoliversio.




Original Sinin uudisversio saapuu kilpailluille markkinoille, sillä alkuperäisen PC-version jälkeen on ehtinyt ilmestyä useita isoja roolipelituotantoja. Original Sinillä on kuitenkin useita valtteja verrokkeihinsa verrattuna. Yksi niistä on pysytteleminen uskollisena vanhoille tietokoneroolipeleille. Divinity: Original Sin onkin ehkä Pillars of Eternityn ohella kirkkaimpia tähtiä CRPG:n uudessa tulemisessa. Original Sin ei vedä vertoja grafiikoissa tai realistisuudessa uusille Dragon Ageille tai Witchereille, ja ääninäyttelykin on kaukana suuren budjetin peleistä. Se ei myöskään tarjoa eeppistä tarinankerrontaa tai syviä suhteita hahmojen välillä, vaan perusviihdyttävää seikkailtavaa. Näitä puutteita olisi vaikeampi antaa anteeksi ison luokan nykyroolipelille, mutta Original Sinin kaltaisessa pelissä ne eivät juuri haittaa.


Toisena valttina ovat hahmonkehitys ja hahmoluokat. Sen sijaan, että hahmot olisivat alusta asti lukittuna tiettyyn hahmoluokkaan, voi mitä tahansa hahmoa kehittää mihin tahansa suuntaan. Niinpä yhdelle hahmolle voi opettaa taikoja, hiippailua, lähitaistelua, ammuskelua ja mitä ikinä haluaakaan. Tietenkin on hyödyllisempää keskittää pisteet joihinkin näistä osa-alueista, mutta pelaajalle annetaan valintoihin täysin vapaat kädet.



Original Sinin parhaita puolia ovat erinomaisesti toteutetut taistelumekaniikat. Kuten esikuvissaan, tässäkin on vuoropohjainen taistelu, ja taistelussa vaaditaan strategista ajattelua, ei nopeita reaktioita. Jokaisella hahmolla on tietty määrä toimintapisteitä, jotka voi sitten käyttää miten parhaaksi näkee. Myös liikkuminen kuluttaa pisteitä, joten esimerkiksi varkaan sijoittaminen vihollisen selän taakse voi vaatia parikin kierrosta. Normaalien iskujen lisäksi hahmoille voi opettaa erityistaitoja, kuten elementtitaikoja, erikoisammuksia, voimakkaita iskuja ja niin edelleen.


Monipuolisuudesta kannattaa hyödyntää, sillä taistelusta löytyy reilusti syvyyttä. Perustason jutut, kuten vihollisten heikkoudet eri elementeille, saavat tukea siitä, miten näitä voi manipuloida. Jos haluaa vaikka jäädyttää tai sähköttää vihollisiaan, nämä kannattaa ensin kastella sadeloitsulla tai heittämällä vesipullo. Samoin monissa taisteluissa saa hyvää tulosta aikaiseksi räjäyttämällä lukuisat vihollisensa liekkeihin. Ja kun tulta on kerran tehty, sitä voi kätevästi levittää öljyn avulla.

Hauskaa, ja ajoittain haastavaa, on se, että tällainen kikkailu ei ole pelaajan yksinoikeus, vaan myös tekoäly ottaa siitä usein täyden hyödyn irti. Kannattaa tottua siihen, että varsinkin pomoja vastaan kuolema voi koittaa ensin useastikin, ennen kuin vihdoin löytää oikeat lääkkeet mahdottomilta tuntuviin taisteluihin. Taidokkaasti voitettu vaikea taistelu tuottaa reippaasti voitonriemua.


Alkuperäisen Original Sinin veteraaneille pelistä löytyy myös uusi vaikeustaso, jossa nimenomaan taisteluita on pistetty uusiksi. Uusi vaikeustaso luottaa siihen, että pelaaja osaa jo likaiset temput ja salaiset taktiikat, ja sitten parhaansa mukaan pyrkii heittelemään kapuloita rattaisiin esimerkiksi poistamalla paloöljytynnyreitä maastosta tai pistämällä tuliherkän pomon seisomaan veteen, jolloin tämän tuleen tuikkaaminen ei olekaan enää niin helppoa. Haaste ei lopu kesken!



Ehkä suurin erottaja muista roolipeleistä Original Sinissä on kaksinpelin mahdollisuus. Pelin alussa päähahmoja ei luoda yhtä, vaan kaksi. Kumpikin pelaajista saa haltuunsa yhden näistä, ja mukaan myöhemminkin tulevien hahmojen hallinta jaetaan. Kun pelikaverit huomaavat olevansa ratkaisuista eri mieltä, parasta valintaa ei tarvitse neuvotella pelin ulkopuolella, vaan pelaajat valitsevat tahoillaan mielestään parhaan dialogivalinnan. Jos pelaajat ovat keskenään eri mieltä, lopputuloksesta päätetään kivi-paperi-sakset-minipelillä.


Mitenkään pakotettu kaksinpeli ei ole, ja yksi pelaaja voi hyvin ottaa haltuunsa kaikki hahmot ja seikkailla itsekseen. Valintaa ei myöskään tarvitse tehdä pelin alussa, vaan toinen pelaaja voi liittyä mukaan koska tahansa ja poistua jälleen niin halutessaan.

Enhanced Edition tekee kaksinpeliin vielä huomattavan parannuksen. Siinä missä aiemmin kaverin kanssa pelaaminen onnistui vain netin välityksellä, uudistettu versio tarjoaa lisäksi helpon lokaalin moninpelin. Kaksin pelatessa voi joko seikkailla yhdessä samalla ruudulla tai touhuilla tahoillaan omiaan jaetun ruudun avulla.




Tietokoneroolipelin tuominen kotisohvalle ja konsoleille tuntuu riskialttiilta puuhalta, mutta Divinity onnistuu siinä erinomaisesti. Esineiden poimimista varten voi yksinkertaisesti pitää nappia pohjassa, jolloin näytetään kaikki hahmon läheisyydessä olevat esineet. Kontrolleissa on käytetty kiitettävästi johdonmukaisuutta, joten vääriä nappeja painelee hyvin harvoin. Lisämenut hahmojen vaihtoon ja valikkojen selaamiseen toimivat nekin hyvin. Ainoastaan taisteluissa välillä ampui liikkumisen sijaan tai toisinpäin, sillä aina ei ollut selvää, kumpi valinnoista oli oletuksena.

Suurimmat puutteet uudessa versiossa ovat ehkä siinä, ettei alkuperäisen version ärsyttävyyksiä ole korjattu. Jotkut taistelut, jotka olivat bugisia jo alkuperäisessä pelissä, ovat bugisia edelleen. Pääosin Enhanced Edition on kuitenkin nimensä mukaisesti paranneltu versio. Se ei kuitenkaan ehkä tarjoa tarpeeksi uudistuksia, jotta pitkän pelin jo tahkonneet jaksaisivat tarttua uudelleen ohjaksiin. Aiemman version ostaneille tarjotaan PC-versio ilmaiseksi, joten erityisesti jos peli jäi aiemmin kesken tai kokonaan aloittamatta, on uusi kierros niin sanotusti hintansa veroinen. Vanhoja kunnon roolipelejä kaipaaville konsolipelaajille Original Sin on erinomainen hankinta.