Oikeita soittimia imitoivilla ohjaimilla pelattavat rytmipelit olivat pelimaailman ykkösjuttu, kunnes ne eivät enää olleetkaan. Nyt ne ovat Rock Band 4:n ja tänään julkaistun Guitar Hero Liven myötä palanneet - jotkut niitä innolla odottivat, jotkut eivät todennäköisesti enää innostu. Itse olen ollut aina rytmipelien ystävä, joten otin paluun positiivisella mielialalla, vaikken sitä ollut kovasti kaivannutkaan. Kyllähän se taas oli rokki-Manun aika astua lavalle.


Noin kuukausi sitten V2.fi haastatteli Harmonixin edustajaa, ja siitä artikkelista saa jo jonkinlaisen kuvan Rock Bandin uudesta tulemisesta - kannattaa siis lukea! Uudistuksista tekijät hehkuttavat erityisesti sooloilu-ominaisuuksia, jotka ovatkin käytännössä se ainoa uudistus, jota pelin pelattavuuteen on tehty. Tiettynä rajoittavana tekijänä on ollut ihan kunnioitettava tavoite siitä, että pelaajat voisivat käyttää vanhoja komeroon jääneitä kitara- ja rumpuohjaimiaan (varsinkin kun täydellinen soitinpaketti maksaa melkein 300 euroa! - kilpailija Guitar Hero Livehän tuo mukanaan uudenlaisen kitaran. Valitettavasti tuo taaksepäin yhteensopivuus on melko hajanaista (täältä löytyy taulukko) ja vaikka omistan kunnioitettavan arsenaalin muovisoittimia monelta eri konsolilta, en lopulta (ilman erikseen ostettavaa välipalikkaa) saanut yhtään vanhaa soitintani Xbox Oneen kytkettyä.



RB4.n alkuvalikosta löytyy liki minimaalisin pelitilavalikoima ja muutenkin alkuruutujen ja valikoiden toteutus hönkii hieman halpapelimäistä tunnelmaa. Yhteistyökumppanina toiminut Mad Catz on tunnettu halvemmista tarvikeohjaimistaan ja valitettavasti vähän sellainen maku jää monesta pelin kulmasta suupieleen. Ehkä suurin osa budjetista on mennyt biisien lisensointiin, kun on pitänyt vakuuttaa levy-yhtiöt, että taas on rytmipelien aika? Toisaalta taas ainakin meikäläiselle, vaikka olen musiikin jättikuluttaja, monet artisteista ja kappaleista olivat tuiki tuntemattomia. Siitä kohta lisää.


Huvikseen soittelun ohella pelitiloista pelillisin on uramoodi, jossa perustetaan bändi (annetaan sille nimi, kotipaikka ja muokataan ulkoasua) ja lähdetään kiertueelle. Etukäteen pelitilaa hehkutettiin jopa roolipelimäiseksi, ja jokaisen keikan jälkeen voi tehdä bändin uraan vaikuttavan valinnan, mutta eipä niillä suurta merkitystä ollut, ainakaan jos soitti keikkansa hyvin. Hyvin mennyt encore synnyttää aina pienen euforian tunteen ja sitä myötä koukun, joka saa haluamaan jatkamaan kiertuetta sen hamaan loppuun asti.

Itse olen pelannut kaikki Rock Bandit ja Guitar Herot omalle pelikyvylleni sopivalla vaikeustasolla: easyt ovat liian helppoja, mediumit nautinnollisia, hardit hankalia ja expertit saavat jäädä muille. Nytkin oli mukavan rentouttavaa kitaroida mediumilla viiden tähden suorituksia ja kun oikein sille päälle sattui, testata taitoja välillä hardilla. Laulajaa minusta ei ole murrosiän jälkeen saatu ja rummut ehkä sujuisivatkin, mutta Mad Catzin rumpusetti tuntui vaativan sen verran tarkkaa osuma-aluetta, että se söi hauskuutta kuin roudari hampparia takahuoneessa.


Ja kyllä - kun rytmi ottaa valtaansa, kertosäe lähestyy ja juuri oikealla tahdilla nostaa kitaran kaulan pystyyn tähtivoiman aktivoidakseen, jotta yleisö lähtee mukaan laulamaan, sitä tuntee itsensä ohikiitävän hetken staraksi. Niinä hetkinä Rock Band on parhaimmillaan! Riemun hetkiä syntyy myös muiden kanssa pelaamisesta - RB4 on harvoja pelejä, joissa koko Pärssisen perhe liittyi mukaan.



Sooloilu-ominaisuus näkyy erityisesti soitettaessa kitaraa ja laulettaessa. Kitaroinnin kesken tulee osioita, jotka voi sooloilla ihan improvisoiden (ja paljastaa, ettei tunne kyseistä kappaletta) tai sitten noudattaa soolo-osion ohjeistusta, mikä tuo ihan mukavaa lisävaihtelua pelaamiseen. Rämpytyksen tahti ja nappien painaminen oikein sekä kaulan ylä- että alaosasta pitää saada kohdalleen, jotta pisteet jatkavat kertymistään. Laulussa taas on vaikeammilla vaikeustasoilla freestyle-osioita, joissa voi sooloilla vapaasti, kunhan pysyy nuotissa.


Musiikkivalikoima on sekoitus rokkipainoitteisia biisejä useilta vuosikymmeniltä, Elviksen Suspicious Mindsista Imagine Dragonsiin. Koska kitarointi on näissä peleissä mielipuuhaani, niin tiluttelupainotteiset kappaleet muodustuvat usein suosikikseni ja tällä kertaa niin kävi Judast Priestin Halls of Valhallalle. The Killersin Somebody Told Me:tä uskaltauduin jopa laulamaan, mutta kuinka moni teistä tuntee sellaisia nimiä kuin The Both, Dark Wheels, Grouplove, Halestorm, The Outfield tai Tijuana Sweetheart? Ehkä jotkut tuntevat, enkä väitä että pelkkiä hittibiisejäkään mukana tarvitsee olla, mutta “kaikkien tuntemat suosikit” illanistujaisissa on hyvin nopeasti läpi käyty.

Ehkä taaksepäin yhteensopivuus myytiin minulle vähän liian helposti, sillä odotin vanhempien Rock Bandien (koska ne kaikki omistan) kappaleiden jotenkin taianomaisesti ilmestyvän peliin. Eihän asia tietenkään niin ole, eikä voikaan olla, vaan prosessi olisi pitänyt aloittaa jo silloin kun Rock Band 2 ilmestyi. Rock Band 3:n biisien siirtoa tekijät lupaavat onnistuvaksi vuoden loppuun mennessä, 15 dollarin siirtomaksulla.

Mutta olihan se oli mukavaa tarttua pitkästä aikaa muovisoittimiin! Veikkaan kyllä, ettei innostus niin kauaa elä kuin viimeksi ja jo viikon jälkeen pikkurummut olohuoneen telkkarin edessä alkavat pahasti häiritä feng shuita. Ehkä tällä jaksaa Guitar Hero Liveen asti ja sitten nähdään oikeasti, ovatko rytmipelit palanneet pidemmäksi aikaa.

Ja lyhyesti tunnelmoiden (+ kissavero) :