Life is Strange on avannut kuukausien ajan mysteerien, aikamatkustuksen ja teinidraaman täytteistä vyyhtiä. Max Caulfieldin tarina sai päätöksensä vastikään ilmestyneen viidennen episodin myötä, joten on hyvä katsoa kokonaisuutta uusin silmin. Arvostelu ei sisällä suoranaisia juonipaljastuksia kaudesta, mutta varman päälle pelaavat voivat lukea pelkästään ensimmäistä episodia käsittelevän arvostelun.




Dontnod Entertainmentin ensimmäinen tuotos, Remember Me, nojasi jo vahvasti tarinan ja pelimekaniikkojen yhdistelemiseen, ja sillä polulla episodeittain julkaistu Life is Strange jatkaa. Tästäkin huolimatta on selvää, että Telltalen johtamalle tarinapelien tantereelle astutaan hieman epävarmoin askelin, mikä kaikuu viimeiseen episodiin saakka.

Kaikki alkaa pyörremyrskystä. Salamoiden saattelema massiivinen tuomionpäivän tornado etenee pysäyttämättömänä kohti pientä satamakaupunkia, Max Caulfieldin seuratessa tapahtumia läheisen majakan katveesta. Hirmumyrskyn riepoittelema majakka uhkaa luhistua Maxin päälle, mutta juuri ennen onnettomuutta Max herää painajaisestaan luokkahuoneessa. Max on unelmoiva teini, joka on palannut lapsuudenmaisemiinsa opiskellakseen valokuvausta maineikkaassa Blackwellin akatemiassa. Päivät Arcadia Bayn idyllisessä pikkukaupungissa kuluvat tiuhaan, kunnes koulupäivä ottaa kohtalokkaan käänteen.


Max todistaa välitunnilla koulun porvarikakaran ja punkkaritytön välistä riitaa, joka eskaloituu ampumavälikohtaukseksi, jossa tyttö menettää henkensä. Selittämätön voima herää Maxissa, ja yhtäkkiä hän huomaakin istuvansa taas luokkahuoneessa, kokemassa päivän aiempia tapahtumia uudelleen. Hiljalleen Max oivaltaa kykenevänsä kelaamaan aikaa taaksepäin, ja Life is Strangen tarina - sekä Maxin urotyöt - ottaa ensiaskeleensa, punkkaritytön pelastamisesta alkaen.

Viiden episodin ajan Max selvittää Arcadia Bayn mysteerejä, jotka kaikki tuntuvat punoutuvan Maxin voimien ja Blackwellissa opiskelleen Rachel Amberin katoamisen ympärille. Oliko majakka enneuni vai pelkkää painajaista? Onko lähimetsikön toteemipaalulla tekemistä Maxin kykyjen kanssa, ja mitä talkkarin oudot horinat merkitsevät? Miksi peli tuntuu pistävän painoarvoa huonekasvin kastelulla, entä kuka varasti kissakuvia sisältävän läppärin? Kysymyksiä ja vihjauksia riittää ensihetkistä lähtien, ja peli onnistuu kietomaan pelaajansa erinomaisesti tapahtumien keskelle.


Pelimaailma itsessään on täynnä tutkittavaa tarkkasilmäisemmille pelaajille, ja alueiden perusteellisempi nuohous auttaa paitsi maailman elävöittämisessä, myös myöhemmissä tehtävissä. Juoni ei kuitenkaan keskity pelkkään salapoliisityöhön, vaan ottaa kaiken irti high school -miljööstä. Mukaan mahtuu kaikkea koulukavereiden parittamisesta ja kokeista selviämisestä teini-iän tunnekuohuihin. Vahvaa symbolismia sisältävä tarina osaa ajoittain pysähtyä nauttimaan pienistä yksittäishetkistä, tarjoten samalla tarkempaa näkökulmaa Maxin sielunmaisemiin. Aluksi triviaaleilta tuntuvat paussit päämysteereistä saattavat ihmetyttää, mutta Life is Strange tarttuu tapahtumiin niin tunnelmallisella otteella, että suvantohetket muuttuvat pelin vahvuudeksi. Mysteereistä ei myöskään ikinä ajauduta niin kauas, etteikö opiskelija-asuntolassa hengaamiselle tai täydellisen valokuvan metsästykselle löytyisi aikaa.




Life is Strangen suurin valttikortti - ja pesäero Telltalen tarinapeleihin - on peleissä harvoin nähty, nuorekas sekä elämänmakuinen tunnelma. Teineistä kertovissa elokuvissa aikuistumistarinat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta pelimaailmassa päästään harvemmin seuraamaan nuorten aikuisten näennäisrealistista elämää henkisen kasvun keskellä. Vanhempien pelaajien teineily-yrityksiä helpottaa pelin nostalginen tyyli, jota vahvistavat unenomainen indie-soundtrack sekä Instagram-filttereitä muistuttavat grafiikat. Rauhallisempi perustunnelma on myös avain pelin huippuhetkiin: kylmäävimmät kauhunhetket ja koskettavimmat surunäytelmät pääsevät ihon alle ilkeästi, kun niitä edeltää rentomielinen kahvitteluhetki ystävien välillä.

Tapahtumien välinen kontrasti on suurempaa kuin missään aiemmin kokemassani pelissä. Siinä, missä useimmat mysteeripelit ovat finchermäistä ahdistumista alusta loppuun, Life is Strange muistuttaa enemmän Joss Whedonin päällisin puolin keveitä, mutta kohokohdissaan hyvinkin sydäntäsärkeviä tarinoita. Ja sydäntäsärkeviä tarinoita Life is Strangessa riittää. Mielenterveysongelmat, hyväksikäyttö ja syrjäytyminen ovat vain muutamia teemoja, joihin episodien aikana pureudutaan optimistisesta pohjavireestä huolimatta. Mitä pidemmälle juoni etenee, sitä vakavammiksi tarinapolut muuttuvat ja käänteet koituvat, ja loppua kohden alkaa tuntua, ettei paljon kokeneelle Maxille välttämättä löydy naiivin täydellistä satulopetusta, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka.


Joss Whedon ei ole ainoa tarinankertoja, josta peli muistuttaa. Life is Strange ottaa eväitä useista popkulttuurin helmistä, eikä pelkää esitellä esikuviaan. Filmifanaatikot löytävät selviä temaattisia viittauksia muun muassa Twin Peaksiin, Perhosvaikutukseen sekä Donnie Darkoon, eivätkä pelin popkulttuuritietoiset teinit kaihda tilaisuutta jutella lempiteoksistaan ja -taiteilijoistaan. Ajoittain yltiömäiset viittaukset tuntuvat väkinäiseltä osalta dialogia, jonka laatu heittelee muutenkin heikon ja toimivan välimaastossa. Niinkin kauniisti kuin Life is Strange onnistuu kaappaamaan pastellinsävyisen syysmaiseman tai kahden teinin vankkumattoman ystävyyden, ihmisten avatessa suunsa saa pelätä pahinta. Aikuisten dialogi on useimmiten uskottavaa sekä toimivaa, mutta teinien pahasti vanhentunut slangi aiheuttaa välillä sietämätöntä myötähäpeää. Onneksi pelin edetessä dialogin taso nousee ja nuorten “hella” ja “rad” -huutelut vähenevät, vaikka vielä viimeisessäkin episodissa kuullaan muutamia irvistystä aiheuttavia laineja.

Dialogin kokemia ongelmia on nähtävillä hahmosuunnittelussakin; Life is Strangen hahmokaarti ei ole juurikaan välttynyt kliseiltä. Tarinasta löytyy niin rääväsuisia punkkarityttöjä, nirppanokkaisia elitistejä, antisosiaalisia nörttejä kuin uskovaisia hissukoita. Hahmojen perusasetelmista huolimatta Life is Strange hoitaa ihmissuhteiden kuvaamisen häkellyttävän hyvin, ja ajan saatossa aloin välittää Arcadia Bayn asukeista rutkasti enemmän kuin esimerkiksi The Walking Deadin kävelevistä ruokatarjottimista. Maxin ja Chloen ystävyys ansaitsee erityismaininnan, se on yksi pelihistorian parhaiten esitettyjä ihmissuhteita.




Pelattavuus pysyttelee pitkälti muiden tarinapelien urilla. Max liikkuu pienehköillä alueilla etsien huomionarvoisia esineitä ja ihmisiä, pelattavan sisällön jakautuessa keskustelemisen sekä ympäristön vuorovaikuttamisen välille. Alueet ovat silti keskivertopeliä avarampia ja niistä löytyy enemmän tutkittavaa, mikä saa tapahtumapaikat tuntumaan tavallista elävämmiltä. Maxin kyky kelata aikaa taaksepäin toimii usein isona osana ongelmanratkontaa, on kyse sitten puzzlen selvittämisessä tai keskustelussa etenemisestä. Max säilyttää noukitut esineet, dialogissa selvinneet tiedot sekä sijaintinsa kelaamisesta huolimatta, jolloin ajalla leikkimisellä avautuu usein uusia etenemismahdollisuuksia tai keskusteluvaihtoehtoja. Pysyvät päätökset ovat usein tarinapelien suola, joten voisi helposti luulla, että vapaa mahdollisuus asioiden uudelleen yrittämiseen veisi tapahtumilta terän. Life is Strange onnistuu kuitenkin välttämään sudenkuopan osoittamalla ainoastaan päätösten suorat merkitykset, ilman kauaskantoisia seuraamuksia.

Teknisesti Life is Strange suoriutuu vaihtelevalla arvosanalla. Pelin äänimaailma, -näyttely sekä soundtrack ovat erinomaisia, ja pelin visuaalinen tyyli on hienovarainen, mutta toimiva. Miellyttävästi käyttöliittymä sekä pelin tietopankkina toimiva päiväkirja on onnistuttu luomaan visuaalisesti yhteensopivaksi ympäriinsä piirustelevan Maxin kanssa. Risujakin kuitenkin löytyy: ajoittain kasvojen ilmeikkyys jättää parantamisen varaa, eikä huulisynkkaus - eli huulien liikkuminen puheen mukaan - tunnu osuvan juuri koskaan kohdilleen. Paikoitellen tekstuurit taas tuntuvat olevan aikamoista pikselimössöä. Tekniset hiomattomuudet eivät onneksi huulisynkkausta lukuunottamatta riko immersiota saati nouse häiritseviksi tekijöiksi.


Koskettavan tarinan, mielenkiintoisten mysteerien ja vahvan tunnelman ansiosta Life is Strange onnistuu nousemaan muistettavien tarinapelien listalle. Tasoltaan vaihteleva dialogi sekä tekniset ongelmat aiheuttavat pientä närää, pilaamatta kuitenkaan kokemusta. Indie-elokuvamaisen tunnelman ja nuorten päähahmojen vuoksi on todettava, että Life is Strangen iskevyys riippuu pitkälti kyvystä heittäytyä nuorison mielenmaisemaan. Ostopäätöksen ollessa kiikun kaakun vinkattakoon, että pelin ensimmäisen (ikävä kyllä heikoiten käsikirjoitetun) episodin voi ostaa myös yksittäisenä, jolloin peliä voi kokeilla maksamatta koko kauden hintaa. Mad Max Caulfield, elämäsi on ehkä outoa, mutta myös niin ihanaa.