Ajoittain jatkuva AAA-pelien vyöry saattaa väsyttää pienen pelaajan. Monituntisten, viimeiseen polygonin varjostukseen asti hiottujen megapläjäysten vastapainoksi on mukava löytää pieniä helmiä. Ultratronin helposti lähestyttävä räiskintä muistuttaa, mistä pelaaminen on lähtöisin.




Indieräime Ultratron ottaa ohjenuorakseen pelaamisen alkuajat. Kahden tatin robottiräiskintä on kuin luotu pölyisiin arcadehalleihin, joissa kolikot kilisivät maagisen highscoren perässä. Söpöstä polygonigrafiikasta huolimatta teema on vähintäänkin ankea: Maailmanloppu on tullut ja ihmiskunta tuhottu, eikä vihamielistä robottikansaa vastusta kuin yksinäinen humanoidirobotti. Humanoidirobon tehtävä on yksinkertainen: romuta robottiarmeija mutterikasaksi yksi kerrallaan.

Lyhyinä annoksina nautittava välipalapeli on sisällöltään yhtä yksinkertainen kuin pelin kontrollit. Toisesta tatista liikutaan, toisesta ammutaan. Jos pelaamista haluaa ajoittain monimutkaistaa, voi ohjaimen liipaisimesta tai olkanapeista räjäyttää erilaisia pommeja. Tulitus ohjataan laidoilta ilmestyviä robottiryppäitä kohti, joiden jäännöksistä kerätyillä rahoilla ostetaan tasojen välissä parannuksia ja uusia kykyjä. Väliaikaisia parannuksia löytää myös tuttuun tapaan noukittavina versioina. Helppo lähestymistapa on iso plussa Ultratronin kohdalla, sillä peliä jaksaa pelata nimenomaan lyhyissä, satunnaisissa jaksoissa. Simppeli toteutus ei vaadi pitkää totuttelua tai aivosolujen käyttöä, jolloin kevyt rentoutumishetki on helppoa saavuttaa.


Pääpeli on jaettu neljään osioon, joiden välillä peli tallentaa etenemisen. Kymmenestä aallosta ja yhdestä pomosta koostuvaa osiota voi yrittää uudelleen loputtomiin, kunnes pomo makaa raatona öljylammikossa. Ajoittain Ultratron virkistää aisteja bonuskierroksilla, joissa vaihtoehtoisesti väistellään tai tuhotaan kohteita aikarajaa vastaan. Bonuskierrokset alkavat kuitenkin toistamaan itseään nopeasti, eikä niiden suorittamisesta juurikaan hyödy ilman täydellistä tulosta. Kun pelin neljäs pomo on kaatunut, peli ohittaa turhat olantaputtelut jatkamalla robottiarmeijan kurittamista ilman jatkotallennuspisteitä. Humanoidirobotin työ ei tekemällä lopu.



Vihollisaaltojen väleissä ostettavat parannukset tuovat suurinta vaihtelua pelailuun. Omin käsin räiskimisestä nauttivat voivat parantaa tulivoimaa erilaisin keinoin tai hankkia pommeja tuhotyön helpottamiseksi, mutta mammonan voi kuluttaa esimerkiksi myös pikkurobottien hankkimiseen, jotka tulittavat viholliskatraita automaattisesti. Erilaisten kykyjen kokeilemisesta saa pienoista uudelleenpeluuarvoa, vaikka mitään rajuja muutoksia pelielämykseen ei kannatakaan odottaa. Monotonisuus nousee muutenkin pelin suurimmaksi ongelmaksi; Ultratronissa ei loppujen lopuksi ole paljoa koettavaa. Pelaaminen pysyy alusta alkaen samanlaisena, peliosiot toistavat itseään eikä vihollistyyppejä löydy montaa ihmeteltäväksi.


Eilispäivän dystopiassa räiskimisestä on saatu yllättävän miellyttävää. Humanoidirobotti liikkuu ja ampuu kuten pitää, ja myöhemmillä, hektisemmillä tasoilla millintarkka ohjattavuus on jopa vaatimus selviytymiseen. Audiovisuaalisesti peli tippuu keskitason unohdettavaan kategoriaan: nostalgiahenkinen kasarigrafiikka ajaa asiansa, mutta Hotline Miamin tai Minecraftin kaltaisesta, omaksi edukseen erottuvasta tyylistä jäädään kauas.

Loppupeleissä Ultratronista jää hieman ristiriitainen maku suuhun. Toiminta on saatu tehtyä miellyttäväksi, eikä pelaaminen missään vaiheessa ärsytä, mutta mitään elämää suurempaa nostalgiakokemusta pikkupeliltä ei kannata odottaa. Lokaali co-op antaa Ultratronille arvoa erilaisten peli-iltojen välipalana, mutta koko illan hitiksi robottiräimeestä ei ole.