Mad Max julkaistiin hyvään saumaan, sillä Fury Roadin menestyksen myötä pelikin varmasti maistuu monelle. Suoraan elokuvaan peli ei kuitenkaan liity, vaan seuraa Warnerin Batman-menestyksiä ollen elokuvista irrallinen, itsenäinen teoksensa. Toki tämäkin sijoittuu samaan dystooppiseen maailmaan, ja vastaan tulee elokuvista tuttuja juttuja.




Pelin alussa Scrotus, Gas Townin hallitsija ja Fury Roadista tutun Immortan Joen poika, erehtyy viemään Maxin omaisuuden vaatteita ja kulkupeliä myöten. Scrotus pääsee hengestään, mutta Maxin auto on jo mennyttä. Uuden, entistä paremman auton rakentaminen alkaa yhteistyössä kyttyräselkäisen Chumbucket-nimisen mekaanikon kanssa, tällä kun taas on toiveissa rakentaa ultimaattinen ajokki, “Magnum Opus”. Yhdessä parivaljakko lähtee metsästämään osia ja murentamaan Scrotuksen haudan takaakin rautaisena pysyvää otetta maailmasta.

Paljon tämän enempää ei päätarinaa löydy, eikä sitä oikeastaan vaaditakaan. Tärkeämpää on ympärille avautuva maailma ja sen ilmiöt, ihmiset ja tietenkin autot. Rakenteeltaan Mad Max on hyvin tyypillinen avoimen maailman peli. Laaja autiomaa on täynnä erilaisia sektoreita, joista jokaisella on löyhä teemansa ja joista jokaisesta löytyy kamala määrä kerättävää ja nähtävää. Sisältöä avataan kartalle kohoamalla korkeuksiin kuumailmapalloissa ja kiikaroimalla ympäristöä.


Vaikka sisältöä on paljon, suurin osa siitä on toistoa, ideat ovat ylipäätään enimmäkseen tuttuja muista peleistä, eikä esimerkiksi Fury Roadin luovuuteen päästä. Maailmasta löytyy esimerkiksi valloitustaan kaipaavia linnoituksia, joista joidenkin huipulta löytyy kukistettava pomo. Tämä olisi mahtava tilaisuus luoda hulluja Mad Max -hahmoja, mutta sen sijaan pomot toistuvat parina melko geneerisenä versiona taistelusta toiseen.



Osa päähahmoista ja -tehtävistä sen sijaan on sinänsä ihan mielikuvituksellista kamaa. Eräässä tehtävässä esimerkiksi tunkeudutaan hautautuneen lentoaseman syövereihin varastamaan jouluvaloja mielipuolelle, joka pönkittää valta-asemaansa pukeutumalla näihin maagisiin valoihin. Myös mukana keikkuva Chumbucket on onnistunut hahmo ja viihdyttävää, joskin hieman sekopäistä seuraa.


Pää- ja sivutehtävien lisäksi autiomaa tarjoaa valtaisasti geneerisempää grindattavaa, sillä jokainen alue on täytetty Scrotuksen toteemeilla, tarkka-ampujilla, autosaattueilla, miinoilla ja linnoituksilla, joita tuhoamalla voi tehdä alueesta turvallisemman. Näiden grindausta ei voi täysin sivuuttaa vaikka haluaisikin, sillä osa päätehtävistä on lukittu tiettyjen ehtojen taakse, jotka puolestaan luovat melkoisia tehtäväketjuja ja pitkää grindausta, jos aiemmin on hätäillyt eteenpäin.

Taistelumekaniikat ovat Batmaneistä tuttuja, ja toimivat jokseenkin samoin. Yksi tai kaksi vihollista on helppo hoidella, eri vihollistyypeistä koostuva lauma on jo haastavampi. Kuten ennenkin, vihollisten iskujen menestyksekäs torjuminen on oleellisinta hengissä pysymiselle. Tällä kertaa taistelu ei vain toimi aivan yhtä sujuvasti kuin esikuvissa. Liikkeissä tuntuu olevan pientä viivettä ja esimerkiksi blokkaaminen ei onnistu aina ajoissa, jos blokkikehotuksen ilmestyessä on jo tekemässä jotain muuta.


Omaperäisyyttä sen sijaan löytyy hahmonkehityksen puolelta. Maxille ja tämän autoon voi rakennella parempia tarvikkeita ja osia, mutta tämän ohella Maxin kykyjä voi parannella kykypisteillä. Pisteitä ei kuitenkaan kerätä tehtävillä ja taisteluilla, vaan suorittamalla pelin sisäisiä tavoitteita. Kun on syönyt vaikka 15 purkkia koiranruokaa, saa yhden kykypisteen. Erikoinen ratkaisu.



Mad Maxistä kun on kyse, ovat autot tietenkin tärkeässä roolissa. Oletusarvoisesti Maxin auto on Chumbucketin mestariteos, Magnum Opus. Pelin aikana parannetaan sen suorituskykyä, hallittavuutta ja lisätään käyttöön erilaisia aseita. Yleensä tietty parannus pitää ensin avata suorittamalla jokin tavoite, jonka jälkeen osa ostetaan pelin valuutalla, rautaromulla.


Autolla ajaessa tulee teillä tietenkin vastaan reippaasti pahiksia omissa autoissaan. Vihollisia voi tuuppimisen ja kiilailun lisäksi ampua Maxin haulikolla ja autoon asennetuilla aseistuksilla. Lavalla heiluva Chumbucket voi esimerkiksi räiskiä vihollisia harppuunalla, jolla voi repiä irti ovia, renkaita, bensakannuja ja jopa itse kuskeja. Näyttää yllättävän brutaalilta, kun kuljettaja poistuu autostaan tuulilasin läpi.

Magnum Opuksen ohella Max voi kyllä haalia käyttöönsä muitakin autoja niin sanotulla Grand Theft Auto -menetelmällä: murhataan kuski, varastetaan auto ja ajetaan se lähimpään tukikohtaan, jonka jälkeen se on käytössä. Autojen ominaisuuksissa on reippaasti eroja, ja lisäksi vihollisjengin mailla voi liikkua turvallisemmin, kun on piiloutunut näiden omaan autoon. Magnum Opus on kuitenkin selkeästi se paras auto, joten muita autoja tulee käytettyä vain satunnaisesti.




Joutomaa on visuaalisesti komea paikka. Toisinaan iskevät hirvittävät hiekkamyrskyt, jotka muuttavat koko autiomaan tappavaksi oranssiksi hiekkapilveksi. Toisinaan visuaalisuutta ja ihan pelattavuuttakin häiritsivät kuitenkin oudot tekniset ongelmat, jolloin ruudunpäivitys tippui täysin kelvottomalle tasolle.

Myös monenlaisia pieniä huolimattomuuksia tuli vastaan. Esimerkiksi usein kuoleman jälkeen Max valittelee veden puutteesta, vaikka elinvoima ja vesikanisteri olisivat täynnä, tallennuspisteet saattavat siirtyä askeleen eteenpäin kohtaan, jossa ei vielä ole ollut, latausruudussa annetaan samaa vihjettä useamman kerran peräkkäin, ja niin edelleen. Pieniä juttuja, mutta yhdessä ne antavat teoksesta viimeistelemättömän vaikutelman.


Kritiikistä huolimatta Mad Max ei suinkaan ole huono peli. Sen parissa viihtyy erinomaisesti pidemmänkin ajan, ja yllättävän hyvin jaksaa tuunata autoa ja toistaa niitä yksinkertaisempiakin tehtäviä. Jos muutamia asioita olisi tehty vähän paremmin, voisi kyseessä olla “ihan hyvän” sijaan erinomainen peli.