Aaru’s Awakeningissa aamusarastuksen jumala Dawn hamuaa vallanhimossaan koko vuorokautta itselleen. Syksyn lähestyessä ja päivien lyhentyessä sitä toivoo jo aikuisiälläkin, että sadut voisivat kerrankin olla totta.




Pienen islantilaistiimi Lumenoxin väsäämä Aaru’s Awakening jätti mieleen kaksi asiaa ylitse muiden. Ensimmäinen ajatus oli, että nykypäivän pelit ovat hurmaavan kauniita, visuaalisen tyylin palvellessa tarinaa ja tunnelmaa erinomaisesti. Toisena huomiona ihastelin pitkäpinnaisuuttani, jonka ansiosta en ollutkaan heittänyt peliohjainta läpi olohuoneen ikkunan kuten olin pelännyt. Aaru’s Awakening nimittäin onnistuu ajoittain muuttumaan hermoja riipiväksi, motivaatiota koettelevaksi painajaiseksi, jonka väsyttävät ja kymmeniä yrityksiä vaativat reaktiohyppelyt ajavat tasapainoisimmankin pelaajan hermoromahduksen partaalle.


Paperilla Aaru’s Awakening kuulostaa erinomaisesti suunnitellulta tasohyppelyltä. Parilla erkoistaidolla - puskurynnistyksellä ja teleportaatiolla - varusteltu Aaru kohtaa kahdenlaisia haasteita. Puolet ovat reaktiokykyyn pohjautuvia tilanteita, jotka vaativat tarkkoja ja nopeita refleksejä, puolet taasen puzzlemaisia ongelmatilanteita, joiden oikeaoppinen etenemisreitti pitää älytä erikoistaitoja hyödyntämällä. Pelaajaa ei kuormiteta uusilla mekaniikoilla, vaan simppeleitä rakennuspalikoita käytetään kekseliäästi uudelleen ja uudelleen. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun vaikeusaste alkaa nousta keskisormen lailla.

Pelin tarinapuoli on varsin yhdentekevä, se antaa pääasiallisesti kehyksen matkalle läpi erilaisten maisemien. Neljän vuorokaudenaikoja symboloivan jumalan ikiaikainen yhteiselo kokee rymistyksiä, kun aamunkoitto Dawnin vallanhimo kasvaa. Dawn herättää muinaisen soturinsa Aarun horroksesta, ja manipuloi tämän hyökkäämään muiden jumalien - Dayn, Duskin ja Nightin - kimppuun. Lapsenomaisesti kerrottu taru pysyy sopivan simppelinä, ja on yksinkertaisuudestaan huolimatta herttainen lisä tasohyppelyhetkien välille.




Aarun matka läpi vuorokaudenaikojen esittelee hävyttömän kaunista kuvastoa, jonka käsinpiirretty tyyli hurmaa loppuun saakka. Hirviöt, ansat sekä alueet sopivat saumattomasti yhteen, ja ovat kuin suoraan satukirjan sivuilta. Aaru itsessään on sympaattinen pelihahmo, joka muistuttaa ulkoisesti jonkinlaista Möhköfantin ja lohikäärmeen sekoitusta. Puhtaana visuaalisena kokemuksena Aaru’s Awakening onkin tyylipuhdas suoritus. Pelatessa ei voi silti olla ajattelematta, että pelintekijät ovat laittaneet korealle ulkomuodolle sisältöä enemmän painoarvoa.

Ruudulla riittää kyllä kaunista katseltavaa, mutta mielekäs tekeminen on vähäisemmällä. Suurimmaksi ongelmaksi muotoutuu heikkojen kontrollien ja korkean vaikeustason epäpyhä liitto: Aarun ohjailu on ajoittain hyvin kiikkerää touhua, eikä hyppyjen sekä väistöjen millintarkat vaatimukset helpota tilannetta. Peli suorastaan loistaa ajoittaisten nokkeluutta vaativien aivopähkinöiden kohdalla, mutta kun Aarun ja seuraavan checkpointin välistä löytyy kymmeniä liikkuvia sahanteriä, murenevia jalustoja sekä ajoituksilla toimivia suojakenttiä, onni ja ilo ovat kaukana pelaajan mielenmaisemista. Usein oikea etenemisreitti ei ole edes osion alussa selvillä, jolloin eteneminen vaatii pakollakin useamman yrityksen. Peliurallani on tullut vastaan vaativampiakin pelejä, mutta Aaru’s Awakeningin vaatimustaso tuntuu haastavuuden sijaan epäreilulta ja tarkoituksellisen turhauttavalta.


Usean kappaleen avautumisesta huolimatta Aaru’s Awakeningille ei voi näyttää puhdasta miinuspeukkua. Turhautuminen, kymmenet - ellei sadat - kuolemiskerrat ja kiikkerä ohjattavuus rokottavat pakostakin pisteitä, mutta Aarussa on paljon hyvääkin. Parhaimmillaan auringonnousun soturi onnistuu hurmaamaan kauniilla kuvillaan, eivätkä pelin tarjoamat tasohyppelypuzzletkaan ole sieltä heikkomasta päästä. Jos keskivertopeliä korkeampi vaikeustaso kutkuttaa hermojasi hyvällä tavalla, Aaru’s Awakening kannattaa pistää korvan taakse.