Kotimaisen Frozenbyten Trine -tasohyppelysarja on kasvanut jo trilogiaksi. Zoyan, Pontiuksen ja Amadeuksen eläkepäivät saavat odottaa, kun valtakunta huomaa olevansa jälleen kerran hyökkäyksen kohteena. Trinen satumaassa kukaan ei ilmeisesti pääse elämään elämäänsä onnellisena loppuun saakka.




Trine on lukeutunut ensiosasta lähtien suomalaispelien helmiin. Kevyitä aivopähkinöitä sisältävät 2D-tasoloikat ovat yhdistäneet satumaisen tunnelman fysiikkapuzzleihin, joiden suorittaminen vaatii sankareiden erikoistaitojen käyttöä. Kolmannen osan myötä Trine löytää uusia ulottuvuuksia ja muuntuu 3D:ksi, kun tuttu sankarikolmikko lähtee etsimään kolmea maagista artifaktia. .

Zoya, Pontius ja Amadeus ovat erkaantuneet omille teilleen. Kolmikon varas Zoya leikkii ruoskallaan Indiana Jonesia raunioissa, voimanpesä Pontius elää unelmaansa ritarina, pelastaen menninkäisten pataan joutuvia lampaita ja taikuri Amadeus rentoutuu perheensä parissa, haaveillen maagisen tulipalloloitsun oppimisesta. Arki saa kuitenkin jäädä, kun Trine-artefakti yhdistää jälleen kerran kolmikon sielut yhteen ruumiiseen, ja uusi seikkailu saa alkunsa. Aiemmista osista eroten Trine 3 keskittyy mystisen artefaktin historiaan ja perkaa valtakunnan menneisyyttä. Juoni on mukiinmenevää perushöttöä, ja paluun tekevä kertojaääni ylläpitää sarjalle tuttua satumaista tunnelmaa, jossa mörököllit, miekat ja magia ovat kuin kotonaan.


Sekä tarinankerronta että tunnelma pysyttelevät helposti riman yläpuolella, mutta ongelmaksi koituu Trine 3:n yllättävän lyhyt kesto. Juuri kun tarina tuntuu ottavan tuulta alleen ja asiat lähtevät etenemään, lopputekstit ilmaantuvat töksähtäen ruudulle. Viimeisen tarinakolmanneksen sijaan pelaaja jätetään cliffhangerin keskelle ilman varoitusta, mikä jättää pakostakin pahan maun suuhun. Keskimäärin kuudesta kahdeksaan tuntia kestävä seikkailu on kohdannut pituutensa puolesta niin kovaa kritiikkiä, että pelintekijät ovat joutuneet oikomaan tilannetta julkisesti, vedoten pidemmän pelin vaatimiin kustannuskuluihin.

Vetoomus on ymmärrettävä; Trine 3 on uudistuksineen suuremman mittaluokan peli, jonka miljoonissa laskettavat kokonaiskustannukset olisivat tekijöiden mukaan kolminkertaistuneet, jos alkuperäisissä suunnitelmissa olisi pysytty. On myös mainittava, että tarinaa lukuunottamatta Trine 3:n kesto tuntui paitsi hyväksyttävältä, myös omaan makuuni sopivalta. Pelin rytmitys olisi parantunut esimerkiksi jakamalla muutamat, suuremmat kentät pienempiin osiin, mutta kokonaisuus sisältää juuri sopivan määrän pulmia, kenttiä ja mekaniikkoja. Lyhyt, tiivis paketti voittaa aina väljäksi venytetyn.




Ylivoimaisesti suurimpana uudistuksena peli löytää itsestään uusia ulottuvuuksia 3D:n avulla, sekä hyvässä että pahassa. Ennaltamäärätyissä kulmissa nököttävä pelikamera kuvaa tapahtumia useimmiten yhä perinteisessä 2D-näkymässä, vaikka ajoittain hahmoja päästäänkin ohjaamaan lintu- tai kolmannen persoonan perspektiivistä. Perinteisestä kuvakulmasta huolimatta 3D ei jää turhan kikkailun tasolle, vaan hommasta pyritään ottamaan kaikki irti. Alueissa on enemmän tutkittavaa, aivopähkinät hyödyntävät useampaa syvyystasoa ja taistelutilanteissa on tilaa taktikoinnille.

Ohjattavuus itsessään on saatu pidettyä rautaisena, mutta 3D-tasohyppelyiden vakiongelma, syvyysvaikutelma, vaivaa Trineäkin. Ilman selviä visuaalisia indikaattoreita - kuten varjoja - on vaikeaa hahmottaa, millä syvyydellä hahmot tilassa kulloinkin ovat, mistä syntyy ongelmia erityisesti hyppyjen ja laskeutumisten aikana. Sama ongelma vaivaa myös taistelutilanteita, joissa kaukaisiin vihollisiin osuminen Zoyan jousipyssyllä tai Amadeuksen telekineesilaatikoilla taantuu ajoittain turhauttavaksi yrittämiseksi. Mahdottomaksi syvyyksien hahmottaminen ei ole, mutta muutamia ärräpäitä pelatessa pääsee lentelemään. Vastapainona Trinen kevyt vaikeustaso ei edellytä pelaajaltaan millintarkkoja refleksejä edes taistelutilanteissa, joten muutamat erheet eivät sentään kaada maailmaa.


Kolmannen osan puzzlet jatkavat aiemmista osista tuttua polkua, vaatien vuorotellen fysiikoilla leikkimistä tai hahmojen erikoistaitojen käyttöä. Taidot jatkavat perinteitä: Amadeus luo ja liikuttelee laatikoita telekineesillä, Pontius puskee sekä liitää ja Zoya liuhuu liaanilla. Hahmonkehitys on heitetty Trine 3:ssa romukoppaan, eivätkä hahmot opi uusia taitoja kykypuusta saati matkan varrelta. Muutos on harmillinen, muttei rampauttava. Kolmikolla on tarpeeksi kykyjä pitämään pelaaminen raikkaana, ja riisuttu taitojen määrä pitää kokonaisuuden eheänä. Aivopähkinöissä laatikoita asetellaan, palkkeja työnnellään ja vipuja väännellään, mutta peliajasta entistä suurempi osa vietetään perinteisemmän tasohyppelyn parissa. Pulmat eivät missään vaiheessa muutu kinkkisyydeltään pelinpysäyttäjiksi, vaan pysyvät aivoja vetreyttävien harjoitusten tasolla. Pääpaino on leikkisyydessä, ei haastavuudessa.


Pulmien leikkisyydestä huolimatta pelaamiseni tyssähti ikävästi useampaan otteeseen. Peli on jaettu kahdeksaan suurempaan sekä kymmeneen minikokoiseen kenttään. Minikentät avautuvat niihin kuuluvien pääkenttien myötä, mutta jokaiseen suurempaan alueeseen pääseminen vaatii armotonta keräilyesineiden etsimistä. Poikkeuksetta etenemiseni jumittui pääkenttien välille, kunnes sahasin aiempia alueita edestakaisin hohtokolmioiden perässä. Trinen leppoisa tunnelma katoaa savuna tuuleen, kun pelaaja pakotetaan ramppaamaan samaa käytävää neljättä kertaa tynnyriin piilotetun helyn takia. Pelin jakaminen suurempiin alueisiin ja muutaman minuutin haastekenttiin toimii kuitenkin hyvin; minikentissä ohjataan kolmikon sijaan vain yhtä sankaria, joka kohtaa hahmolleen ominaisia haasteita.



Audiovisuaalisesti Trine 3 on häkellyttävä, ja pelin suurin kehu ehkä onkin, että kuvaruudun tapahtumat näyttävät ja kuulostavat juuri niin hyviltä kuin voi. Värikkäät maisemat, satukirjamainen tyyli ja seikkailuhenkinen soundtrack kuljettavat mielentilan fantasiamaailmaan ensihetkestä lähtien. Vaikka inhorealismiin ja harmaafilttereihin pyrkivien pelien aikakausi onkin pitkälti takanapäin, vastaan tulee yhä harmillisen harvoin puhtaasti pirteännäköisiä pelejä. Trinen väriräjähdys on kuin aikahyppy iloa herättävien piirrettyjen ja seikkailujen aikaan.


Pelaaminen ei bugien takia juuri pysähtynyt, mutta loppuun asti hiotuksi Trine 3:a ei voi kutsua. Fysiikoilla leikkimiseen pohjautuvat puzzlet mahdollistavat - erilaisista sankareista johtuen - useita etenemistapoja, joita pystyy hyväksikäyttämään turhankin helposti. Useammin kuin kerran ohitin ongelmakohdan pomppimalla päämäärättömästi, ymmärtäen vasta jälkikäteen miten tilanne oli alunperin suunniteltu ratkaistavaksi. Tämä ei ole puhdas kritisismi, sillä avoimet suoritustavat ovat tervetulleita, mutta Trineä pelatessa tulee usein olo, että on huijannut tiensä läpi haasteiden. Onnistuin myös muutamia kertoja imeytymään seinien kolosesta seuraavaan alueeseen, vaikka aiemmassakin huoneessa oli vielä tehtävää.

Trine 3 sisältää suuren määrän ongelmia. Tarina pysähtyy kesken, 3D ei toimi syvyysvaikutelman osalta kunnolla, ja peli pakottaa pelaajaansa sahaamaan samoja alueita uudelleen ja uudelleen piilotettujen keräilyesineiden perässä. Monille pelin lyhyt kestokin osoittautuu suureksi pettymykseksi. Kaikesta huolimatta vietin Trinen parissa vajaat kymmenen viihdyttävää tuntia, joista nautin enemmän kuin keskivertopelistä. Termi “hauska” voi kuulostaa köyhältä vastaväitteeltä konkreettisille ongelmille, mutta kun pelatessa havahtuu todellisuuteen ja huomaa hymyilevänsä kuin pikkukersana, ongelmat - ovat ne kuinka moninaisia tahansa - eivät liiaksi paina vaakakupissa.