Kymmenen teinin kokoontuminen kaukana sivistyksestä Blackwood Mountainin kartanolla päättyi vuosi sitten kamalalla tavalla siskosten hävitessä mystisesti liian pitkälle menneen pilailun jälkihöyryissä. Tapahtuman vuosipäivän kunniaksi nuoriso kokoontuu samassa paikassa vuoden takaisista tapahtumista huolimatta. Kuten arvata saattaa, kummia tapahtuu jälleen. Itse en lähtisi tälle mökille uudelleen.


Until Dawn on monella tapaa erityinen peli. Itseasiassa se on kuin videopelin ja elokuvan yhdistelmä, hieman kuin Quantic Dreamin hittipeli Heavy Rain. Pelinä se ei ole mullistava, kuten ei myöskään elokuvana, mutta näiden sekoituksena se on oikein mahtava. Tämän tyyppisiä pelejä ei juurikaan ole nähty ja sen vuoksi olenkin odottanut, että pääsisin näkemään mikä tätä vuoristoa piinaa.



Pelin alussa nähdään paljon varsinaista tarinaa pohjustavia välinäytöksiä ja hahmojen välisiä keskusteluja. Henkilöhahmot esitellään nopeasti ja selkeästi, minkä ansiosta heihin pääsee nopeasti kiinni ja juonen seuraaminen on selkeää. Kaverukset käyttävät talvista pimeyttä surutta hyväkseen ja samalla säikyttelevät sohvalla istuvaa pelaajaa tietämättöminä siitä, mikä heitä pian odottaa.

Kohtausten lopuksi pelaaja istahtaa tohtori Hillin vastaanotolle, jossa hänelle esitetään tukku kysymyksiä. Näillä kysymyksillä Hill etsii pelaajan pelkoja ja niitä käytetään tekemään kokemuksesta asteen karmivampi pelaajan kannalta. Hetket tohtorin rapistuvan pöydän takana tuntuvat hämmentäviltä ja pidemmän päälle jopa hieman ahdistavilta. Kuka hän oikeasti edes on?


Paluu Hillin penkiltä itse peliin tehdään muistelopätkällä, jossa käydään televisiosarjamaisesti läpi mitä aiemmin pelissä on tapahtunut. Tämä on hyvä lisä teatraaliseen kokemukseen ja tapa piilottaa latauskatkoja, mutta harmittavasti pätkää ei esitetä silloin kun pelin käynnistää uudelleen ja jatkaa aiemmin aloitettua peliä. Siinä tilanteessahan sitä oikeasti voisi tarvita muistin tukea, jos vaikkapa ei olisi viikkoon peliin koskenut.



Pelaajan tekemät päätökset ovat pelin suola myös tohtorin vastaanoton ulkopuolella. Niitä tehdään jatkuvasti ja osalla on pidemmälle vaikuttavaa merkitystä. "Oikaisenko vaarallista reittiä vai pelaanko varman päälle ja kierrän vaarat" on melko pienen tuntuinen valinta metsän keskellä tapahtuvassa juoksussa, mutta silläkin saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia. Hahmojen välillä kuolemasta päättäminen oli kamalan tuntuista varsinkin tilanteissa, joissa mielestäni molempien olisi vielä tarinallisesti kuulunut jatkaa. Onkin mielenkiintoista kuulla myöhemmin onnistuuko pelin pelaamaan tappamatta ketään, tai vaihtoehtoisesti niin, ettei kukaan nuorista säilyisi hengissä. Itse päädyin välimallin ratkaisuun.


Yllättäviltä juonenkäänteiltä pelissä ei vältytä ja ne lisäävät kokemuksen koukuttavuutta. Tarina on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen stereotyyppisine henkilöhamoineen ja tunnettuihin kauhuelokuviin viittauksineen. Perusidealtaanhan se on hyvin perinteinen: teinit menevät pitämään hauskaa kauas kaikesta, tappaja tulee ja sitten arvotaan, kuka kuolee ensimmäisenä. Tuttu asetelma ei pidemmän päälle haittaa, koska tarinan etenemiseen pystyy vaikuttamaan ja asetelma muuttuu hetki hetkeltä jännittävämmäksi.



Pelin läpäistyäni koin suurta halua nähdä, miten olisi käynyt jos olisinkin parissa kohtaa toiminut eri tavalla. Pääjuonellisesti näiden muutaman merkittävän valinnan muutos ei suuresti näkynyt, mutta koin kohtauksia, joita aiemmin en ollut nähnyt. Pelin taustoja esittelevissä extra-videoissa vilahti kohtaus, joka poikkesi paljon oman pelikokemukseni tapahtumista. Siitä heräsi mielenkiintoinen ajatus – miten he tuollaiseen tilanteeseen ovat joutuneet? Valintojen kautta peli tekee pelaajastaan merkittävän ohjaajan ja ohjaimesta kiinni pitävä tuntee tärkeytensä.


Pelissä tehtäviä valintoja voi ohjastaa kahdella tapaa; perinteisellä ohjaintatin kääntelyllä, tai vaihtoehtoisesti ohjaimen liiketunnistusta hyödyntävällä kapulan heiluttelulla. Itse käytin liikeohjausta ja se yksinkertaisuudessaan toimi hyvin. Kontrollien pienoiset ongelmat tulivat eteen hahmon liikuttamisessa, joka tapahtui perinteisesti vasenta ohjainsauvaa liikuttamalla. Pelihahmo ei suostunut millään kävelemään polkua suoraan, vaan heittelehti polun laidalta toiselle. Kuvakulman vaihtuessa tuli myös tehtyjä ei-haluttuja liikkeitä, jotka pienissä määrissä häiritsivät elokuvamaista kokemusta.



Pelityypissä paljolti nähdyt quick time eventit ovat myös tässä teoksessa läsnä. Tiukassa tilanteessa ruutuun ilmestyy näppäinsymbolin kuva ja sitä tulisi painaa ennen kuin ruudulla nopeasti tikittävä aika umpeutuu. Jos siinä onnistuu, niin pelihahmo etenee vauhdilla eteenpäin ja jos ei, niin sitten kompuroidaan. Joissain peleissä nämä ärsyttävät, kun epäonnistuminen saattaa tarkoittaa kuolemaa ja paluuta lähtöpisteeseen. Until Dawnissa paluuta taaksepäin ei nähdä kuin osassa lyhyitä kiipeilykohtauksia, joissa pudotaan maahan ja yritetään uudelleen. Jos hahmo sattuu kuolemaan epäonnistuneen painalluksen vuoksi, niin se on vain osa ohjaamaasi tarinaa ja homma jatkuu ilman kuollutta hahmoa.

Pelikenttiin on ripoteltu pieniä toteemeja, joita keräämällä voi nähdä, mitä tulevaisuudessa saattaa tapahtua. Se, meneekö homma niin kuin on ennustettu, on täysin pelaajasta kiinni. Lisää pientä keräiltävää tarjoavat johtolangat, joita keräämällä voi löytää vinkkejä mystisten tapahtumien selvittämiseen.




Graafisesti peli on huippuluokkaa. Ennakkoversiota piinanneet ruudunpäivitysongelmat loistavat miltei täysin poissaolollaan ja pelin seuraaminen on silmille nautintoa. Äänipuolella orkesteri luo mystistä tunnelmaa ja ympäristön äänet tekevät kokemuksesta piinaavan. Ääninäyttelijöissä nähdään muutamia tuttuja nimiä, kuten Peter Stormare (Prison Break) ja Hayden Panettiere (Heroes). Muuten mainioita ääninäyttelysuorituksia hieman häiritsevät pelin tarjoamat valinnat ja niistä johtuvat keskusteluiden töksähtelyt.

Playstation Cameran omistajia suositellaan kytkemään kamera konsoliin pelaamisen ajaksi, koska se nauhoittaa muutamissa ennalta määrätyissä kohtauksissa pelaajan reaktioita. Nämähän ovat toki niitä hurjimpia säikyttelykohtauksia. Jälkeenpäin niitä on oikein hauska katsella, jos on sattunut säikähtämään oikein kunnolla. Omat tallenteeni eivät olleet ihan olleet niitä hauskimpia, mutta osassa on nähtävissä, että meikä-jätkähän ihan säikähti. Valikoiden mukaan pari säikyttelykohtausta jäi kuvaamatta, mistä päätellen valintojeni ansiosta ohitin ne täysin. Ehkä ne koetaan sitten ensi kerralla.

Until Dawn on osalle Playstation pelaajia kuin pieni joulu. Kokonaisuus on helkutin koukuttava ja viimeisen päälle viimeistelty. Pienessä hetkessä pelihahmot muuttuvat läheisiksi ja nopeasti heidän kohtaloaan joutuu oikeasti pelkäämään. Pientä säikyttelyä riittää läpi pelin ja pimeään aikaan pelattuna vessatauotkin muuttuivat pelottavan tuntuisiksi. On selvää, että peli tulee jakamaan mielipiteitä, mutta tämän tyyppisistä peleistä nauttivat ovat kuin kotonaan. Peli kesti kohdallani noin seitsemän tuntia, joten sitä toki kannattaa miettiä, onko kesto täysihintaisen pelin väärti. Itse nautin joka sekunnin edestä ja tulen peliin palaamaan vielä joskus.

Pelissä on suomenkielinen tekstitys. On kuitenkin hyvä muistaa ettei peli sovi alle 18-vuotiaille.