Sonicilla ei ole mennyt hyvin pitkään aikaan varsinkaan tasoloikkarintamalla (karting-autoilu sentään sujuu), joten Sega on yritellyt silloin tällöin uusia sankareita muiden studioiden avustamana. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit jakoi mielipiteitä, mutta jotkut siitä pitivätkin ja nyt “Segan kustantama, muiden tekemä tasoloikka” -sarjaa jatkaa Tembo The Badass Elephant. Yhteistyökumppani on tällä kertaa yllättävä - Pokemoneistaan tunnettu Game Freak - mutta muuten ollaan lähempänä Sonic-tonttia.


Tembo-nimestä tulee tietenkin mieleen Rambo (ja Dumbo), ja sekä pääosanorsun asustus että taustatarina ovat Stallone-faneille tuttuja. Pelillisesti Tembo taas on sekoitus esimerkiksi Metal Slugia ja … kyllä, Sonic the Hedgehogia (Metal-Sonic the Hedgeslug?). Tembo on kärsällä ja syöksyhampailla varustettu raskaan sarjan sotilas, jonka rynnistys musertaa niin Phantom-vastustajien panssarivaunuja kuin rakennusten seiniäkin. Iso osa peliajasta kuluu rynnistäen, joten vaikka elefantin luulisi löntystelevän, vastaa otuksen vauhti lähes sinisiilin lukemia.




Tembo the Badass Elephantin pelimekaniikka perustuu niihin liikkeisiin, joita sen pelihahmolla voi tehdä - ja samalla niistä voi helposti päätellä, minkälaisia pulmia ja vastuksia tässä sivulta kuvatussa tasoloikassa tullaan kohtaamaan. Tembo voi rynniä, hyppiä, liukua, murskata ylös- ja alaspäin, sekä suihkuttaa vettä. Vedellä voi taas sammutella (ainakin hetkeksi) tulipaloja ja täyttää pomppualustoja, mutta puzzlet eivät ole pääosassa, sillä tasot on suunniteltu vauhtia ja tuhoa silmälläpitäen. Matkan varrelta pelastetaan siviilejä, kerätään pähkinöitä (niistä saa lisää maapähkinävoita = lisäelämän) ja mätetään vihollisia köniin niin paljon kuin mahdollista. Paljon aivojen vaivaamista ei tarvitse siis tehdä, mutta hienoa on, ettei läpäisyreittejäkään ole aivan kiveen kirjoitettu.


Tembon tarinaa eteenpäin vievät sarjakuvaruudut muistuttivat minua jostain syystä Mauri Kunnaksesta (ja tämä on kehu, puhun Nyrok Citystä, en Koiramäestä) ja Tembo itse on riipaistu suoraan Citymarketin Mammuttimarkkinoilta. Ensimmäinen reaktioni varsinaisista peligrafiikoista oli tokaista vieressä istuvalle, että “onpas hyvän näköistä!”’. Eloisat animaatiot ääniefekti-teksteineen ja tyylillä tehdyt, paikoitellen yksityiskohtia täynnä olevat taustagrafiikat ovat kuin parhaista piirretyistä. Musiikkipuoli oli paikoitellen vähän liian vakavamielistä - olisin kaivannut pirteämpää otetta, vaikka sotatantereella oltiinkin.




Aivan turhaa on se, että tasoja joutuu tahkoamaan uudelleen, mikäli ei ole onnistunut tappamaan tarvittavaa määrää vihollisia uusien avaamiseksi. Jostain syystä tämä mobiilipeleistä tuttu (ja niissä usein virtuaalivaluutoilla kierrettävä) ominaisuus on nyt pesiytynyt moniin sellaisiinkin peleihin, joissa sillä ei ole muuta merkitystä kuin keinotekoinen peliajan keston lisääminen. Lopputuloksena on sitten vauhdin ja ryminän riemukkuuden nakertaminen. Jos läpäisen tason, antakaa minun mennä eteenpäin, kiitos.


Vaikka pähkinöitä keräämällä (taas usein etenemisen kustannuksella) saa lisäelämiä, oli myös turhauttavaa aloittaa taso alusta, jos elämät hulahtivat loppuun. Tällainen kerrasta poikki -meininki, joka vaatii kärsivällistä treenausta ja joskus murskaavan pitkän pätkän pelaamista uudelleen, aiheuttaa helposti otsasuonen tykytystä. Toisaalta kuolemista saa sentään syyttää vain itseään, mikä on aina hyvän pelin merkki.


Tembo the Badass Elephant lainailee ideoita sieltä ja täältä tasoloikista sekä sivusuunnan toimintapeleistä, mutta en menisi väittämään, että mitään kauhean uutta genreen on enää mahdollistakaan keksiä. Parhaimmillaan TtBE muistuttaa 90-luvun kovimmista klassikkoloikista, ja Tembo-norsu itse on sen verran vahva hahmo, että koko homma tuntuu enimmäkseen tuoreelta ja hauskalta, vaikka loppua kohti toiminnalliset idea-variaatiot alkavat loppua.