Videopelit ovat syynä 34,5%:iin kaikista luottamusongelmistani. “Ai Harvest Moon? Se sarjahan on just hyvä! Jos kerran oot heränny neljältä yöllä lastaamaan joskus Hay Dayssä laivaa, niin siitä sä tykkäät. Ihan varmasti.” Varmaa elämässä on valitettavasti vain populismi ja rutto, sillä Marvelous Entertainmentin siirryttyä kehittämään farmisimulaattoreita uudelle julkaisijalle on Natsumella ilmeisesti värvätty tuoreimman Harvest Moonin puikkoihin firman taloushallinnon assistentin kaiman kummi. Tai no ei ihan, mutta lopputuloksesta eroa ei välttämättä huomaa.




Koska Harvest Moon: The Lost Valley on itselleni sarjan ensimmäinen peli (!), totuudella kesti aikansa paljastua. Rakennussimulaattorien luonne edellyttää nimittäin jo itsessään, että kokonaisuuden palikat avautuvat hissukseen, kunnes käsissä on yhtäkkiä kokonainen imperiumi. Näistä lähtökohdista myös The Lost Valley ponnistaa: alussa on vain nietos, kuokka ja perunamaa, josta pitäisi lähteä taikomaan Satojumalattaren voimiinsa herättävää maanviljelyspektaakkelia. Päivien vieriessä tiluksille alkaa kasaantua jos jonkinlaista hiihtäjää, joiden avulla pelaaja voi laajentaa maailmaansa hikisestä kasvimaasta vetreämmille laitumille.

“Ei kait tässä. Odotellaan”, totesin ja kylvin ensimmäiset siemenet. Kastelin. Menin nukkumaan. Herättyäni palasin viljelypläntille, satoi lunta. En voinut kastella. Hakkasin matalaksi pari puuta. Menin takaisin nukkumaan. Heräsin. Joku tollo oli tullut pällistelemään pihalle. Ok. Menin nukkumaan. Aamulla kasvit olivat vähän kasvaneet. Kastelin. Menin nukkumaan. Herättyäni päätin äkillisen anarkismin vallassa hakata matalaksi kaikki pellon puut, ja kaivoin sattumanvaraisesti kaksikymmentä kuoppaa. Siitä ei ollut mitään hyötyä, joten menin takaisin nukkumaan. Seuraavana päivänä joku kävi taas vähän lätisemässä nurkilla. Pelin sisäinen kello ruksutti yhtä iltapäivällä. Menin nukkumaan.


Jossain vaiheessa tallennuksen aikalaskuri kertoi minun pelanneen The Lost Valleyta jo monta tuntia, enkä yhä ymmärtänyt minkä takia nousin kastelemaan kukkia joka aamu. “Nyt on jotain pielessä”, ajattelin. Eloisan farminrakennuksen sijaan olinkin saanut simulaattorin suoraan pitkäaikaismasentuneen elämään.



Teoriassa The Lost Valley toimittaa kyllä kaiken lupaamansa. Tekemistä on kalastuksesta kotieläinten kasvatukseen, ja halutessaan voi ryhtyä jopa avioliittopuuhiin. Itse en tosin ikinä päässyt näin pitkälle, sillä kipukynnys masokismiin ylittyi jo monta tuntia aiemmin – kyllähän mä voisin käyttää sata vuotta nyhtämällä pellosta kaalia, mutta samalla vaivalla voisi impata vaikka etanolia. Tieto turhauttaa, sillä parhaimmillaan häpeilemättömään toistoon perustuvat näpertelypelit ovat koukuttaneet viikoiksi. The Lost Valleyn helmasynti on kuitenkin toteutus ilman tavoitetta, kun yksikään teko ei aidosti tunnu johtavan toiseen. Voihan siellä tuntikausien päässä odottaa jotain mielekästä, mutta millä tekosyyllä sinne jaksaa kitkutella? Pyhällä uskolla?


Entisellä maineella ratsastamisen ohessa onkin unohdettu se tärkein: kuinka motivoida pelaajaa. Siinä missä mobiilipelit taistelevat käyttäjistä roikottamalla näiden edessä jatkuvia porkkanoita, luottaa The Lost Valley pelaajan tyytyvän kömpelöihin grafiikoihin, mitäänsanomattomaan juoneen ja täysin persoonattomiin hahmoihin, kunhan luvassa on pakastimellinen itse ongittua kalaa. Valitettavasti joltakulta on tainnut unohtua, että näitä elämyksiä harvemmin etsitään videopeleistä, jos se virtuaalisen vavan heiluttelu on ihan yhtä hanurista.