90-lukukokemuksia kerratessa unohdetaan usein mainita, kuinka Salaisten Kansioiden kaltaiset ohjelmat nostivat avaruusoliot kauhukuvaston ykköskastiin lukemattomille nuorille. Epämääräiset galaksiötöt piinasivat myös omia painajaisiani, joskin hieman eri syystä: isoveljen kanssa pelattu UFO: Enemy Unknown eli tuttavallisemmin X-Com iskosti muukalaispelon niin syvälle alitajuntaan, että pelkkä ajatuskin vuoropohjaisista hirviökinkereistä nostaa tuskanhien edelleen pintaan. Kuinka lähelle näitä traumoja pääsee Intelligent Systemsin tuore Code Name: S.T.E.A.M., jossa avaruusolentoja niputetaan jälleen vuorojen välillä?




Toki Code Name S.T.E.A.M.:in rinnastaminen legendaariseen X-Comiin jo toisessa virkkeessä on aika ronskia. 3DS:lle löytyy aikalaisten joukosta lähempiäkin vertailukohtia, joista viime vuosien vuoropohjaisen strategian huipulle on kavunnut saman studion Fire Emblem -sarja. S.T.E.A.M.:ista on kuitenkin turha etsiä animetyttöystävää tai täydellistä jälkeläistä – veitsenterävän toiminnan näyttämönä toimii länkkärisarjakuvilla leikittelevä steampunk-versio Lontoosta, johon avaruusolennot saapuvat riehumaan pelaajan agenttitiimin harmiksi. Tiimi ei kaikeksi onneksi ole mikä tahansa takahikiän jonnekerho, vaan kirjallisuuden klassikoista ammentava, höyryaseita heilutteleva tiimi itsensä Abraham Lincolnin ammattitappajia.

Länkkärivaikutteet näkyvät paitsi kerronnassa, myös pelaajan olan yli fiksatussa kuvakulmassa. Kyseessä ei kuitenkaan ole 3rd person -räiskintä, vaan tiukasti ruutujakoon sidottu strategia: pelaajan hahmoilla on käytössään rajallinen määrä höyrypisteitä, joita erilaiset toiminnot nielevät vuoron aikana. Kun osa hahmoista ja vastustajista voi resurssejaan säästelemällä hyökätä vielä vihollisenkin vuorolla, saa hyökkäävien ja puolustavien pisteiden jakamista harkita tarkkaan, ainakin jos mielii hengissä maaliviivalle asti.




Valitettavasti itse pelattavuus alkaa luisua lapasesta heti, kun pelaaja on ehtinyt tykästyä persoonalliseen maailmaan ja sen hahmoihin. Ensimmäisenä silmiin pistää kamera, joka on paitsi kömpelösti pyöriteltävissä, myös täysin hyödytön. Teoriassa pelialue on heti ennakoitavissa, sillä vihollisia ei ole piilotettu fog of warin alle; käytännössä pelaaja kuitenkin tempoo tantereelle lähes sokkona, sillä kentistä ei löydy minkäänlaista yleisnäkymää tai karttaa. Maastoelementtien ja vastustajan sijainti käy siis erehdyksen ja opettelun kautta, mikä ei toki olisi kohtuuton vaatimus…

...ellei Code Name: S.T.E.A.M.:in moottori myös teleporttaisi pelaajaa kivikaudelle jok’ikisella vuorolla, kun vastustajan toimia saa odotella tyhjänpanttina kyllästymiseen asti. Jostain mystisestä syystä kamera lisäksi seuraa alati pelaajaa, eli luvassa on täysin staattisen ruudun tuijottelua pahimmillaan minuuttitolkulla. Joka. Ikisellä. Vuorolla. No siis hei, kyllähän ne vihut jotain tekee – osa köpöttelee kaukaisuudessa, osa lähestyy tappoaikeissa, osa istuu kunniakkaasti slaavikyykyssä kunnes pelaaja eksyy tarpeeksi lähelle. Jos edellä mainittu kuulostaa erityisen kiehtovalta tavalta viettää vapaa-aikaa, suosittelen reissua rajan taakse.




S.T.E.A.M.:in aivopierut eivät toki tähän pääty. Peli ei millään muotoa tiedä, haluaisiko se olla stealth-henkistä kämppimistä vaiko taktista ramborallia, sillä itse taistelu ei oikein tue kumpaakaan lähestymistapaa. Suurimmat strategiahifistelijät varmasti nauttivat epävarmuuden tuomasta vaikeustasosta, mutta teknisestä näkökulmasta toteutus on vain ja ainoastaan sekava: hitaasti eteneminen ja höyrypisteiden säästely on toisinaan elinehto, mutta peli toisaalta spawnaa uusia vihollisia aikarajan kuluessa suoraan selän taakse. Kyky- ja asevalikoimaa löytyy, mutta ilman mitään ennakkotietoja kentästä on niiden yhdistelmät pakko arpoa. Tämä tekee haasteesta usein yhtä moniulotteisen kuin Mario Kartin sininen kilpi.

Kaikki edellä mainittu ei olisi niin turhauttavaa, ellei Code Name: S.T.E.A.M.:in muihin osa-alueisiin olisi niin selkeästi nähty myös vaivaa. Idea Abraham Lincolnin armeijasta läiskimässä avaruusolioita on toteutettu tarkoituksellisen kieli poskella, ja etenkin modernismiin mieltynyt entinen kirjallisuudenopettajani antaisi kiitosta päähenkilön The Red Badge of Courage -viittauksesta. Graafinen yleisilme, ääninäyttelijät ja älyvapaa huumori auttavatkin sinnittelemään pitkälle, muttei niin pitkälle että käteen jäisi muuta kuin orastavaa päänsärkyä. Niin, ja se yksi Sikstuksen kappeli, jonka odottelutaukojen aikana ehtii kätevästi maalata.


On toki mahdollista, että vasta moninpelin avulla peli avaa parhaat puolensa. Koska valitettavasti en tätä optiota voinut kokeilla, joudun arvioimaan Code Name: S.T.E.A.M.:in sellaisena kuin se kaikessaan armottomuudessaan näyttäytyy: strategiana, joka haluaisi kovasti olla haasteen ja hauskuuden Graalin malja, mutta torpedoi parhaat puolensa suunnittelumokilla. Sattumanvaraisuudesta ja toimettomana istuskelusta ei saa mielekästä nimittäin edes nostalgian värittämillä avaruusolentolaseilla. Vaikka sinällään kauhunsävähdyksiä koettiin vielä herran vuonna 2015 – nimittäin ajatuksesta, että viikatemiehen iskiessä viimeisin kenttä pitäisi aloittaa alusta.