Alunperin Xbox Live Indie Gamesissa ja mobiilialustoilla julkaistu Decay: The Mare sai uudelleenpaketoinnin tietokoneversiona. Kolmeen episodiin jaettu kauhutarina yhdistelee Silent Hillin tunnelmaa ja point-and-click -seikkailua, mutta onnistuuko niskavillojen nostatus staattisella diaesityksellä?




Ruotsalaisen Shining Gate Softwaren Decay: The Mare ei kerro nimestään huolimatta ikääntyvien tammojen rappeutumisesta, vaan alkoholiongelmaisen Samin raitistumisyrityksestä. Miekkonen kirjaa itsensä Reaching Dreamsin parantolaan, mutta jo ensimmäisenä yönä todellisuuden rajat alkavat hämärtyä. Samin puzzlejen täyttämä matka läpi laitoksen koetaan point-and-click-seikkailuna. Vapaata liikkumista ei ole, vaan eteneminen tapahtuu kuvaruutu kerrallaan. Tönköstä liikkumisesta huolimatta maailmaan on sentään saatu eloa pienillä efekteillä, kuten valojen räpsymisellä. Tyyli kyllä mukailee point-and-click -perinteitä, mutta lopputulos tuntuu halvalta, ja pitkälti staattiset taustat heikentävät kauhutunnelmaa. Peliajasta suurinta osaa ei muutenkaan vietetä vaihtaen pelästysten tahraamia alushousuja, vaan selvittäen puzzleja, joiden logiikka on vähintään yhtä vinoutunutta kuin pelin kauhukuvasto.


Terapiasessiot saavat unohtua hetkeksi, kun Sam herää yön aikana rapistuneeseen hoitolaitokseen, jossa tosielämä ja painajaiset sekoittuvat keskenään. Uteliaisuuden synnyttämä tutkimusmatka muuttuu selviytymistarinaksi, kun salaperäinen hahmo lukitsee pelaajan parantolan suljettuun siipeen, josta pitää löytää tie takaisin omaan petiin. Hämmentävästi jokaisen episodin rakenne pysyy samankaltaisena, vaikka paatuneimmankin rappioalkoholistin olettaisi kalppivan ulos laitoksesta jo ensimmäisenä aamuna. Parantolan synkkää historiaa valoitetaan episodien edetessä, mutta kaikenlainen hienovaraisuus hylätään ennen loppua. Ennen lopputekstejä pelintekijät ovat ilmeisesti halunneet varmistaa, että jokainen juonikoukero on tullut pelaajille selväksi, koska viimeistä konfrontaatiota edeltää viiden minuutin selityskimara, joka tuhoaa monivivahteisuuden rippeetkin. Tunnelman pilaaminen turhilla selittelyillä ei kuitenkaan jää kaihertamaan, sillä Decayn kässärin taso ei ole alunperinkään erityisen korkealla.




Samin kohtaamat näyt jäljittelevät Silent Hillin kieroutunutta tyyliä, esitellen obskuuria kauhukuvastoa. Elävät maalaukset ja käsilaukusta työntyvät, kryptisesti kommunikoivat irtokädet ovat Reaching Dreamsin arkea. Kauhuelementit tuntuvat muutamaa kekseliäämpää tapausta lukuunottamatta muiden pelien apinoinnilta, eikä kliseiltä vältytä. Pahimmillaan pelaajaparka pakotetaan lukemaan kouluikäisten tasoista kauhutarinaa vihjeiden toivossa. Decay luottaa myös pitkälti säikyttelyyn, joiden tehokkuutta laimentaa ennalta-arvattavuus staattisista taustoista johtuen. Pelatessa lähinnä harmittelee, että pelintekijät eivät ole heivanneet kauhuelementtejä suosiolla roskakoriin ja keskittyneet mysteerijännärin kertomiseen. Pelotteluhetket ovat sekä harvaan ripoteltuja että ennaltanähtyjä, eikä kauhu ikinä pureudu luihin ja ytimiin.


Decayn puzzlet noudattavat perinteistä pelilogiikkaa, eli johdonmukaisuutta ei ole nimeksikään. Toiselta puolelta laitosta löytyneen novellin sivunumerointi saattaa avata kellarista löytyvän metallilaatikon, kun taas seinään tihrustettu runo kertoo oikeaoppisen värikoodauksen lukkoon. Hetken pelaamisen jälkeen onkin selvää, että jokainen vastaantuleva numerosarja tai merkityksellinen sana kannattaa suosiolla kirjoittaa ylös, koska kyseessä on todennäköisesti vastaus myöhemmin vastaantulevaan ongelmaan. Muutamat laajempaan symbolismiin tai loogiseen päättelykykyyn perustuvat pulmat eivät riitä peittämään sitä pahaa makua, mitä muiden ongelmien suorittaminen tuo mukanaan. Turhautumista lisää pelin tapa kuljettaa pelaajaa edestakaisin jo suoritetuilla alueilla.

Decay ei ole millään muotoa mestariteos, eikä se tuo mitään uutta kauhu- tai puzzlepelien kirjoon. Halvasta hinnasta johtuen suurimmat kauhufiilistelijät voivat saada rahoilleen vastinetta, mutta nelituntiselta painajaismatkalta ei kannata odottaa ihmeitä.