Hydro Thunder -pelistä minulla on henkilökohtaisia muistoja sekä amerikkalaisista pelihalleista että Dreamcastilla, joten veden päällä tapahtuvat vauhdikkaat kilpa-ajelut maistuvat aina. Vuoden 2010 Hydro Thunder Hurricane -jatko ei sytyttänyt vanhalla tavalla, mutta Sonic & All-Stars Racing Transformed -pelin vesiosiot taas toimivat ihastuttavan iloisesti. HT Hurricanen tekijätiimi Vector Unit on pysynyt kuitenkin uskollisena genrelle ja alkuvuodesta Xbox Onellekin saapui mobiililaitteille alkujaan tehty Riptide GP2.


Jaa että mobiililaitteille? Kyllä, ja se näkyy. Ei niinkään välttämättä graafisesti, vaan sisällöllisesti. Jos voit kuvitella, mikä on se mininimäärä asioita, joita tarvitsee pistää keskitason kilpa-ajopeliin, Riptide GP2:ssa ovat juuri ne. Pintaliippariveneillä Riptidessä ei Hydrojen tapaan ajella, vaan ensimmäinen mielleyhtymä monelle saattavatkin olla Nintendon laitteilta tutut Wave Race -vesijettikisailut.



Paljon on tehty oikeinkin. Grafiikat ovat pikkupeliksi kohtuullisen hiottua korkeaa tasoa ja ohjauskin tuntuu juuri siltä, miltä sen pitäisi - tekijöiden kokemus vesifysiikoissa varmasti auttaa tässä asiassa. Bugailua ei näy sen kummemmin ajopeleissä kuin -radoissakaan ja ruutu päivittyy rivakkaa tahtia. Musiikkipuoli on vähän sielutonta elektronista jumppaa, ei kamalaa, mutta sen sijaan ääniefekteissä olisi hiottavaa: Epäonnistuneen hyppytempun jälkeen veteen tai radan reunalle sinkoutuva kuski aiheuttaa saman äänen kuin lasinsirun tipauttaminen asfaltille! No, sai sille ainakin pari kertaa naurahtaa.


Ratoja on reilu kymmenen erilaista, mikä on ihan kohtuullinen määrä. Valitettavasti ne tuntuvat siltä, että ratasuunnittelijalle on ojennettu lista, jossa jokaisen radan kohdalla on yksi asia, joka siltä pitäisi löytyä. Sen enempää niihin ei sitten ole panostettu ja mielikuvitusruuvin vääntö on jäänyt olemattomaksi. Mikään rata ei jää toista enempää mieleen ja suunnittelultaan ne puuroutuvat kisoja tahkotessa toinen toistaan toistavaksi mössöksi. Onneksi edes pieni ero löytyy, jotta voi kisaa aloitettaessa hieman orientoitua siihen, miten ne mutkat taas menivätkään.

Pelitiloja on tosiaan sitten ne neljä, joita voisi suunnittelukokouksessa hatusta ensimmäiseksi heittää: peruskisaaminen, nopeuskisat, eliminaatiokisat ja temppuilu. Yksinpelitilassa näitä toistetaan, kunnes pelaaja kyllästyy joko toistoon tai uudelleen yrittämiseen. Riptide GP2:n vaikeustaso ei ole nimittäin sieltä helpoimmasta päästä, mikä lienee jonkun mobiilipelisuunnittelusession syytä - mikromaksut vaan siihen plops, jotta meno helpottuu!




On totta, että monet konsoliajopelitkin vaativat virtuaalirahan, kokemuspisteiden tai muun keräämistä, jotta seuraavia kisoja saisi auki. Riptidessä ajosuorituksista saa tähtiä, joiden määrä määrittää, pääseekö kisoja jatkamaan. Edellisessä kappaleessa mainituista syistä näissäkin vaatimukset on vedetty ehkä konsolimaailman mikromaksuttomaan ja pidempiäkin pelisessioita sallivaan ympäristöön turhan tiukoiksi. Aivan liian usein (enkä edes mielestäni ollut kovin huono kuski), joutui vaikka temppukisaa yrittämään uudestaan ja uudestaan, jotta sai vielä sen yhden jatkoon oikeuttavan lisätähden. Ja senkin vain päästäkseen tekemään suunnilleen samaa uudestaan ja uudestaan, mutta vielä kovemmilla vaatimuksilla. Äh ja ärsytys.

Suhteessa kaikkeen panostuksen puutteeseen, suoraviivaisuuteen ja siitä nillitykseen on pelin hinta kuitenkin säädetty sen sisältöön ja viihdyttävyyteen nähden melkoisen oikein. Vitosella tämän voi napata kyllä yhden illan etkojen viihdykkeeksi, varsinkin kun samalta ruudulta voi pelata kuusikin pelaajaa. Harmi, ettei konsoliversiota varten ei ole työllistetty muita kuin koodaria.