Lopputekstien rullatessa olen sekä nauranut halkaistessani vihollisteni kalloja että katsellut järkyttyneenä ruudulle ymmärrettyäni tekojeni seuraukset. Hotline Miami 2 on yhtä armoton sisällöltään kuin väkivallaltaan, säästelemättä pelaajansa.




Ruotsalainen indielafka Dennaton Games räjäytti potin erinomaisella Hotline Miamilla muutama vuosi takaperin. Kahden miehen suunnittelema ultraväkivaltainen arcaderäiskintä vaikutti raakuutensa lisäksi erinomaisella tunnelmalla, joka perustui happotrippimäisen kuvaston ja kasarivaikutteisen elektrosoundtrackin yhdistelmään. Vilkkuvat neonvalot ja pauhaava soittolista loivat omintakeisen otoksen 80-luvun Miamista, missä kenen tahansa - pelaaja mukaanluettuna - henki oli höllässä. Vaikka Hotline Miamin juoni oli lapsenkengissä, pelin tarina puhutteli pelaajaa väkivallan luonteesta useammalla tavalla, sekä yhteiskunnan että yksilön näkökulmasta. Hotline Miami 2 pyrkii korjaamaan ensiosan tarinan virheet, paneutumalla yksityiskohtaisemmin murhatöiden takana olevien puhelinsoittojen alkuperään. Jatko-osa myös laajentaa ensimmäisen osan yksinkertaisia, mutta toimivia pelimekaniikkoja.

Ensimmäisessä osassa seurattiin nimettömäksi jäänyttä, Miamin alamaailmaa puhdistavaa sosiopaattia, jonka murhatöitä ohjasivat mysteeriset puhelinsoitot. Juoni jätettiin tarkoituksella monitulkintaiseksi, eikä pelaajalla ollut varmuutta edes kertojan mielenterveyden tilasta. Juonen tulkinnanvaraisuudesta kertoo hyvin, että pelin todellisesta lopetuksesta pääsi nauttimaan vasta löydettyään ympäri peliä piiloitetut vihjeet. Jatko-osa hylkää monikäsitteisyyden antamalla selkeämpiä vastauksia. Hotline Miami 2:n juonta ei voi kuitenkaan millään tavoin kutsua helposti ymmärrettäväksi, sillä tarina koetaan usean henkilön näkökulmasta ja aikakaudesta. Sirpaleinen kerrontatapa antaa kuitenkin mahdollisuuden teemojen ja juonen moniulotteisempaan käsittelyyn.


Juonessa tutkitaan sekä äärinationalistisen 50 Blessings -liikkeen syntyä että Jacketin suorittamien murhatöiden seurauksia, kokonaisuuden kritisoidessa sekä väkivallan luonnetta että seurauksia yhteiskunnassa. Tarina käänteineen on kuin parasta grindhousea - ajoittain tajuttoman lapsellista, mutta hävyttömän charmikasta ja mielenkiintoista. Tarina saa myös lisäarvoa Hotline Miamin audiovisuaalisesta tykityksestä; soundtrackin hypnoottiset sävelet ovat omiaan vahvistamaan pelin kaaoottista, mielenvikaista tyyliä. Kerrontatapa leikittelee jo valmiiksi todellisuuden ja mielikuvituksen rajoilla, eikä epäluotettavien kertojien vuoksi ole ikinä täyttä varmuutta, missä fakta lopulta sekoittuu fiktioon. Juonen ymmärtäminen vaatii ensimmäisen osan pelaamista, joten tapahtumien kulusta kiinnostuneiden kannattaa pelata ensiosa alle.



Hotline Miamit lukeutuvat “helppo oppia, vaikea tulla mestariksi“ -pelien kategoriaan. Perusasetelma on simppeli: Pelaaja aloittaa kentän laidasta, josta liikutaan seuraavaan kun alue on puhdistettu vihollisista. Hommia mutkistaa kuitenkin vihollisten arvaamattomuus ja tappavuus. Jokainen isku on kuolettava, eikä vastustajien aseistusta tai reagointitapaa voi ikinä tietää etukäteen. Onnistunut iskujen sarjoittaminen saattaa tyrehtyä kuin seinään, kun kolmannen huoneen gangsterilla onkin sarjatuliase pesäpallomailan sijaan. Lisäksi vihollisten reagointinopeus nostaa vaikeuden tappiin, eikä Miamia pelasteta tälläkään kertaa ilman ärräpäiden lentelyä.

Pelimekaniikat pysyvät päällisin puolin ennallaan, mutta kaikkea on hyvän jatko-osan tavoin monipuolistettu. Uutuutena eri maskien kyvyt on korvattu vaihtuvilla hahmoilla, joista jokaisella on omat heikkoutensa ja erikoiskykynsä. Tony-tiikeri hakkaa vihollisensa tuusaannuuskaksi pelkillä nyrkeillään, mutta ei voi noukkia aseita. Sorsasisarukset Ash ja Alex taas työskentelevät yhdessä, Alexin heiluessa moottorisahalla Ashin suojatessa selustaa. Hahmoja ei voi kuitenkaan poikkeustapauksia lukuunottamatta vaihdella, vaan pelaaja on useimmiten pakotettu pelaamaan tietyt kentät tietyillä hahmoilla. Muutos on merkittävä ensimmäiseen osaan, missä Jacketin kykyjä vaihteleva maskivalikoima oli käytössä läpi pelin. Tietyn roolin omaksuminen pakottaa pakottaa pelaajan omalta mukavuusalueeltaan, joka varmasti jakaa mielipiteitä useampaan suuntaan. Vaikka pelin vaikeustaso nousee pykälän verran tiettyjen hahmojen tehtävissä, muutos tuntuu silti toimivalta ja istuu pelin henkeen. Erilaisilla kyvyillä varustetut hahmot myös palvelevat pelin narratiivia, eriyttäen Miamin antisankarit ja rikolliset omiksi persoonikseen.


Hahmovalikoiman lisäksi toinen suurin uudistus tulee kenttien koossa. Ensimmäisen osan klaustrofobiset käytävät on pääosin korvattu laajoilla pelialueilla, jotka ovat kauttaaltaan täynnä vihollisia. Avoimet tilat yhdistettynä Teräsmiehen aisteilla varustettuihin vartijoihin varmistavat, että vanhat rynnimistaktiikat täytyy heittää romukoppaan varovaisemman etenemisen tieltä. Hermoromahduksen välttämiseksi nurkkien takaa kuikuilu, tuliaseiden käyttö ja vihollisten johdattaminen ansaan muuttuvat pakollisiksi taktiikoiksi, erityisesti vaativimpien kenttien kohdalla. Uudesta kenttäsuunnittelusta johtuva hidastelu ja varovaisuus on jatko-osan huonoimpia puolia. Ensimmäinenkin osa vaati strategista silmää ja lennosta taktikointia, mutta Wrong Numberissa meno jarruttelee liiallisuuksiin. Alueiden ja partiointireittien kyttäys ei vain yksinkertaisesti istu Hotline Miamin nopeatempoiseen verihurmokseen.



Pelin audiovisuaalinen puoli jatkaa ensimmäisestä osasta tuttua, erinomaista tyyliä. Retromainen kasibittigrafiikka on tyylikkään pirteästi toteutettu, luoden mielenkiintoisen kontrastin pelin sisällölle. Hotline Miami 2 on helposti yksi pelaamishistoriani väkivaltaisimmista ja verisimmistä peleistä, mutta pikseligrafiikkaa katsellessa veritekoja ei aina edes rekisteröi aivoissa. Pelin sanoma väkivallan turruttavista vaikutuksista peilaantuu monitorin toiselle puolelle viimeistään, kun pelaaja pakotetaan katselemaan puolustuskyvyttömästi anelevan miehen surmaamista. Tunnelmanvaihdos adrenaliinintäytteisestä lahtaamisesta on välittömyydessään äärimmäisen iskevä.

Tunnelman peruskivenä toimii kuitenkin retrografiikoiden sijaan pelin loistelias soundtrack. Hotline Miamin tyyli perustuu niin vahvasti soittolistaan, ettei pelin pelaaminen ilman ääniä ole vaihtoehto. Syntetisaattoripainoitteinen soundtrack on tulvillaan takaraivoon iskostuvia korvamatoja, jotka asettavat rytmin ruudulla tapahtuvalle toiminnalle. 80-luvun soundimaailmaa mukailevat kappaleet paitsi muodostavat pelin tyylin, ovat päätekijänä hypnoottisen, transsinkaltaisen tunnelman luomisessa.


Hotline Miami 2 on erinomainen, muttei täydellinen peli. Ensimmäisen osan pelimekaniikkoja on monimuotoistettu, mutta uusista kyvyistä ei pääse nauttimaan kunnolla liian suurten kenttien vuoksi. Kokonaisuus jää kuitenkin selkeästi plussan puolelle, ja Hotline Miami 2 on vioistaan huolimatta erinomainen sekä muista peleistä edukseen erottuva teos, jollaista ei tule usein vastaan. Uudet hahmot, syvennetty pelimaailma ja vahvat teemat tekevät Wrong Numberista ainutlaatuisen kokemuksen. Kaikki maailman ylitsevuotavat adjektiivit ansaitseva soundtrack on jo itsessään hankkimisen arvoinen, eikä mukana tuleva veren ja väkivallan täyttämä musiikkivideo ole huono lisä hintaan.