Turpakäräjät ja pariutuminen. Niistä tuntuu viime aikoina koostuneen yksi jos toinenkin PS Vitalle englanniksi käännetty peli, joiden jatkoksi Oreshika: Tainted Bloodlines änkeää. Vaikka alkuperäistä, vuonna 1999 julkaistua edeltäjää harva länsimaalainen lienee edes nähnyt, luulisi kattaukselle löytyvän ottajia: voiko japanilaisesta mytologiasta ammentavia mikromanagerointipelejä olla koskaan liikaa? Ai voi? No entä sellaisia, joissa voi luoda armeijan omalla naamalla varustettuja animebeibejä?! No sitähän minäkin.




On rankkaa elää polyteistisessä maailmassa. Vielä rankempaa on elää siinä kirotun suvun vesana, jonka niskaan hengittää läjä kostonhimoisia jumalia. Demonien kanssa ei onneksi tarvitse ottaa matsia yksin, sillä jälkeläisten ahkera tehotuotanto takaa parissa sukupolvessa pomminvarman taistelutiimin. Teknisemmin ilmaistuna kyseessä on siis japanilaisittain klassista karttajuoksua ja vuoropohjaisia taisteluja hyödyntävä rpg, johon on taiottu strateginen elementti aikarajoituksilla. Kuukausiin jaoteltu kalenteri on tapahtumien keskiössä, kun pelaaja valitsee seuraavan siirtonsa resurssien, seikkailun sekä pariutumisen kolmikentässä.


Muokkautuvuus on Oreshikan suurin valtti. Vaikka suurin osa ajasta kuluu edelleen lahtaamalla hirviöitä luolastoissa, yksityiskohtia rakastaville luvassa on myös kustomointitaivas. Oli kyse sitten kuukausisuunnitelmasta, geeniperimän maksimoimisesta tai kilpavarustelusta, pelin parissa saa helposti harmaantumaan yhden jos toisenkin parran. Toisaalta Oreshika tiedostaa hyvin myös vaihtoehtoisemmat tarpeet, sillä suoraviivaisemmasta mätöstä kiinnostuneen ei tarvitse uhrata speksaukselle koko elämäänsä. Tapahtumia ja nuohottavaa siis riittää, mutta halutessaan pelaaja voi iskeä vauhtivaihteen silmään ja jättää suunnittelut avustajan huoleksi. Ainoastaan vauvarallista ei pääse eroon edes raivoselibaatilla, sillä pelaajan hahmojen elinkaari käsittää vain kaksi vuotta.




Harmillista onkin, ettei Oreshika veny tarpeeksi juuri siinä, missä sillä voisi olla eniten annettavaa. Etukäteen olin varautunut itse ahdistumaan Fire Emblem -henkisesti perheenjäsenten menetyksestä, mutta itse luoduissa sukulaisissa on verisidettä kuin pahvilaatikossa. Kun peliä lisäksi piinaa aivan jäätävä hahmodesign, on loppujen lopuksi aika se ja sama kuka alamaailman demonifestivaaleilla riehuu. Perintöaseet sekä muut sukupolvijatkumot ovat hauska ajatus, mutta kasvoton Irma-Sirpeli ei riitä motivaatioksi niihin panostamiseen. Ratkaisu on turhauttava, sillä ylimääräisellä tunnesidoksella näinkin geneerisestä taistelusysteemistä riittäisi helposti imua viikkokausiksi.


Nyt jää lähinnä pelaajan omien speksausmieltymysten varaan, kuinka kauan Oreshika pitää otteessaan. Japanilaisilla perinteillä toki paikkaillaan pahimpia persoonattomuusaukkoja, sillä mytologian resurssisammiosta kauhomalla peli kuin peli kerää yleensä +5 Mielenkiintoa. Muutoin pelin omaleimaisimmat ratkaisut jäävät valitettavan kuriositeettimaisiksi. Erityisen mieleenpainuva kokemus Oreshika ei siis välttämättä ole, mutta taipuu silti kiitettävän moneen makuun tarjotakseen useamman perheriidan edestä viihdettä.