Huvipuistossa käynti oli lapsuudessani vuoden kohokohta, jos joulua ei lasketa. Innostus näiden laitosten humputuslaitteisiin on kuitenkin vuosien varrella laantunut, vaikka pienenä meriittinä on kuitenkin mainittava, että viime kesänä tuli hurviteltua kaikissa Särkänniemen laitteissa, joihin allekirjoittanut päästettiin. Frontier Developments on lähtenyt täyttämään nykyisten pelimarkkinoiden selkeää aukkoa – nykyaikaisen huvipuistopelin puutetta. Studion viimeisimmät konsolipelit Zoo Tycoon ja Kinectimals eivät juurikaan saaneet kassoja laulamaan. Pidemmälle kehitystiimin historiaa kahlatessa vastaan tulee kuitenkin melkoiseen suosioon noussut huvipuistopelisarja RollerCoaster Tycoon, eli kokemusta löytyy juuri oikealta saralta vuoristoratapeliä varten.


Pelin nimi Screamride kertoo arvioitavasta tekeleestä paljon. Pelaaja ei itse juurikaan huuda, muuta kuin ärräpäitä epäonnistuneen suorituksen seurauksena, mutta tarkoitus onkin vääntää vuoristoradan kyytiin uskaltautuneiden tekoälyhahmojen äänihuulet kaakkoon. Tämä onnistuu pelin eri muodoissa joko kaahaamalla kauheaa vauhtia vaunun toisen reunan pyörien ollessa ilmassa, tai luomalla mitä mutkaisimpia ratoja. Normaaleista huvipuistokäytänteistä poiketen ihmiskuulilla voi myös tuhota ympäristöä.



Scremridessa ei ole varsinaisesti tarinaa, mikä ei tässä tapauksessa haittaa. Se kuitenkin käy selväksi, että teemana on tulevaisuus ja sen ajan kaheleilla tehtävät ihmiskokeet. Kaverit ovat selvästi rautaa, koska kestävät kaiken epämukavan kohtelun minkä heille tarjosin.


Pelissä kiljutaan ympäri maailmaa kuudella eri alueella, joita yhdistää häiritsevästi vesi. Radat on koottu kerta toisensa jälkeen merten päälle, minkä vuoksi alueelta toiselle siirryttäessä ei liiaksi eroa huomaa taustateemoissa. Taivaan tummuminen onkin huomattavin muutos paikasta toiseen vaihdettaessa. Muutenkin tuntuu tympeän oloiselta ratkaisulta koota kaikki radat merten ylle, koska todellisuudessahan ne ovat useimmiten tukevan maan päällä. Oikeassa elämässä olen ollut vain kerran veden päällä kulkevassa vuoristoradassa, ja senkin reitistä vain muutama prosentti oli veden yläpuolella. Vesi on kiva elementti, mutta normaalimpiakin huvipuistoympäristöjä olisi ollut hauska nähdä.



Pelin selkeä sydän löytyy uramuodosta. Sen varsinaisessa pääpelimuodossa ScreamRiderissa istahdetaan futuristisen vuoristoratavaunun kyytiin ja pyritään pitämään meininki hurjana sekä vauhti kovana. Ratakierroksen ajallinen kesto on vain osa kokonaisuutta, jossa virtuaalihahmojen päät pitää saada sekoitettua mahdollisimman hurjalla pyörityksellä.


Vuoristoradan mutkissa ohjaintatti tulee suunnata mutkan myötäisesti niin, ettei kärry pomppaa raiteilta meren syvyyksiin. Toisinaan taas rakennukset voivat olla niin lähellä raiteita, että väärään suuntaan kallistunut kärry voi ottaa osumaa. Uran edetessä radat muuttuvat haastavammiksi ja hommaan lisätään hyppyreitä, esteitä ja toispuoleisia raiteita. Radat on täytetty sinistä hohkaavilla raiteenpätkillä, joiden päällä oikea-aikaisesti tehty X-painikkeen painallus tarjoaa turbomittariin roiman määrän käytettävissä olevaa vauhdin lisääjää. Välillä vauhti nousee niin hurjaksi ja kurvit niin tiukoiksi, että sormi on siirrettävä kaasuliipaisimelta jarrulle.



Ensimmäisen pelitunnin aikana vuoristoratailu tuntui melko turhanpäiväiseltä raiteilla ajelulta. Pelin koukuttavuus tulikin esiin vasta siinä vaiheessa, kun aiemmat suoritukseni eivät riittäneetkään seuraavan radan avaamiseen. Tämän vuoksi palasin ensimmäisiin ratoihin ja hieroin kerta toisensa jälkeen suoritustani saavuttaakseni tarpeellisen pistepotin ja muut ratakohtaiset haasteet. Kävikin ilmi, ettei peli ole jonninjoutavaa ajelua, vaan se vaatii todellakin taitoa ja ratojen tuntemusta. Tässä vaiheessa homma oli oikein kivaa, mutta pari tuntia myöhemmin ratojen uudelleen pelaamiseen alkoi jo kyllästyä.


Uratilasta löytyy ajohaasteiden lisäksi kaksi muutakin pelimuotoa. Näistä ensimmäisestä tulee mieleen Angry Birdsit ja muut vastaavat linnakkeen tuhoamiset. Siinä lingotaan ihmiskuulia kohti maalitauluja ja rakennuksia, yrittäen saada mahdollisimman paljon tuhoa aikaan. Kuulan osuessa sopivasti aseteltuihin räjähteisiin, on pistesade valmis. Periaatteessa ihan hauskaa, mutta lennokkaan ajelun jälkeen melko kankeaa ja tuntuu liiankin nopeasti nähdyltä.

Kolmannessa ja viimeisessä pelityypissä otetaan odotetusti ote insinöörin kapuloista ja rakennetaan vuoristoratoja. Uratilassa rakentaminen on jo osittain valmiiden ratojen viimeistelyä, jota rajoittaa ennalta määrätty raiteiden maksimipituus. Se on suotavaa hyödyntää täysmääräisesti, jotta voi tarjoia kyytiläisille mahdollisimman hurjat kierrokset. Kokonaisuuden valmistuessa lähdetään koeajelulle ja mitä hurjemmalta testijoukkiosta tuntuu, sitä enemmän pelaajan pistepottiin ropsahtaa pisteitä. Liian hurjaa ei kuitenkaan kannata rakentaa, sillä vaunujen halpatuotantoa olevat turvalaitteet pettävät hyvinkin herkästi.


Uran rakentelumuodossa päästään myös tuhomaan, tavalla josta pidin selvästi linkoamista enemmän. Joissakin rakennustehtävissä tuli luoda hyppyri niin, että sen läpi laskenut vaunu tekisi läheisiin rakennuksiin mahdollisimman paljon tuhoa. Yksinkertainen, mutta valitettavasti tässä tapauksessa liian vähän käytetty idea.



Uratilan lisäksi radan pääsee hiekkalaatikkomoodissa rakentamaan alusta loppuun. Valmiiden kiemuroiden käyttö on sallittua ja muutenkin rakentaminen on simppeliä - pidemmän päälle vähän liiankin simppeliä. Valmiin tuotoksen voi halutessaan jakaa muille peliä pelaaville verkon kautta ja samoin voi toki lähteä nauttimaan itse muiden tuotoksista.


Screamride ei tarjoa silmille herkullista grafiikkakarkkia, mutta ei ole häiritsevän rumakaan. Pelihahmot ja muut etualalla komeilevat asiat näyttävät ihan kelvolliselta, mutta taustalta pomppii näköpiiriin erittäin suttuisiakin elementtejä. Onneksi peliä pelatessa onnistui unohtamaan grafiikan heikot kohdat ja nauttimaan itse pelistä. Taustalla junnaava konemusiikki sopii tulevaisuusmenoon oikein hyvin.

Screamriden avulla voi kokea vuoristoratojen hurjuuden vaikka vuoden jokaisena päivänä. Peliin sisään pääsemisen jälkeen hurvittelu on koukuttavaa, mutta sen vetovoima lopahtaa turhankin nopeasti. Erilaista tekemistä pelissä ei ole liiaksi ja rakennusten tuhoaminenkin tuntuu vain väkisin kokonaisuuteen liitetyltä lisältä. Itse tekeminen ja rakentaminen ovat toki aina kivaa, mutta pelkkien vuoristoratojen kokoaminen on pidemmän päälle liiankin yksinkertaista. Pelissä on paljon hyvää ja hetken se jopa koukuttaa, mutta se jokin siitä puuttuu, mikä sytyttäisi sisäisen lapseni toden teolla.