Vuonna 1996 ilmestynyt selviytymiskauhun klassikko, Resident Evil, on ehtinyt nähdä monenlaista uudisversiota, porttausta ja jatko-osaa näiden lähes 20 vuoden aikana. Uudisversioista merkittävin on ollut tähän mennessä vuoden 2002 GameCube-remake. Kokonaan uudelleen rakennettu versio toi pelin uudelle vuosikymmenelle, ja on monelle edelleen se paras Resident Evil. Nyt uusi HD Remaster -lisänimellä kulkeva versio pyrkii jakamaan klassista kauhua myös uudelle sukupolvelle.




Resident Evil kertoo S.T.A.R.S.-agenteista, jotka etsiessään kadonnutta tiimiään ajautuvat suureen, eristyksissä olevaan kartanoon. Ihmisasukkien sijaan paikka on täynnä zombeja ja muita painajaismaisia petoja. Pelaaja pääsee valitsemaan pelattavakseen joko Chrisin tai Jillin, ja aloittaa kartanon mysteerin selvittämisen. Mitä on tapahtunut? Mihin toinen S.T.A.R.S.-tiimi on hävinnyt? Mistä kammottavat olennot ovat ilmestyneet?

Kartanossa kulkeminen ei ole helppoa, sillä Resident Evil onnistuu pitämään jännityksen yllä kolmella yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkin, tallennuksia voi tehdä rajoitetusti. Pelistä löytyy mustenauhoja, joita voi käyttää talletukseen kirjoituskoneiden luona, mutta mustenauhat ovat kertakäyttökamaa. Jotta nauhat riittäisivät, tulee talletusten välille usein pitkiäkin taukoja. Niinpä kuolema on yleensä jotain, minkä ei halua tapahtuvan, tai edessä saattaa olla pitkä pätkä uudelleenpelättävää.


Toiseksi, myös panoksia on tarjolla hyvin vähän. Joskus on parempi ohittaa zombi kuin tappaa se, jos sillä voi säästää panoksia siihen hetkeen, kun niitä oikeasti tarvitsee. Toisaalta henkiin jätetyt zombit eivät katoa pelimaailmasta mihinkään, joten ongelmat odottavat edellisen kulman takana. Kolmanneksi, viholliset ovat usein hyvin tappavia – toisinaan yksikin hyökkäys voi viedä hengen, ja pienetkin virheet ovat siten kohtalokkaita. Niinpä jokaisen uuden oven avaamisen aikana hengitys pysähtyy usein kuin huomaamatta, eivätkä jo tyhjennetyt paikatkaan aina turvallisia ole.

Selviytymisen lisäksi kartanossa ja sen ympäristössä tulee ratkaista lukuisia pulmia. Aina ei välttämättä ymmärrä, miksi niitä vaakunoita ja jalokiviä pitää tunkea milloin mihinkin, mutta puzzlet ovat silti loogisia ratkaista, kunhan kaikki ratkaisuun tarvittavat komponentit ovat koossa. Vaikka usein joutuu raapimaan päätään, ei pelissä tarvitse silti tiettyjen seikkailupelien “kokeillaanpa kaikkea kaikkeen” -ratkaisuihin sortua.




Tämä kaikki oli hienoa silloin 90-luvulla, eikä aika ole muuttanut sitä miksikään. Siinä missä GameCuben remake teki lähes kaiken alusta lähtien uusiksi, HD Remaster tyytyy vain pieniin viilauksiin. Jillin ja Chrisin hahmot on tehty uudelleen, mutta pelaaja voi valita myös vanhoista versioista, jotka nekin on toki remasteroitu. Grafiikoita on paranneltu muutenkin, mutta yllättävän laihoin tuloksin. Taustagrafiikat eivät missään nimessä yllä nykyisen tai edes edellisen konsolisukupolven parhaimmiston tasolle, ja ovat välillä hämmentävän sumuista ja pikselistä. GameCube-versioon verrattuna ei edistystä ihan hirveästi ole, ja totta puhuen uusi grafiikka on jopa turhan kiiltävää; hämäryys sopi paremmin pelin tunnelmaan.

Grafiikoiden lisäksi peliin on lisätty uusi helpompi vaikeustaso, valinnainen laajakuvanäkymä sekä uusi valinnainen ohjaustapa. Enää ei hahmoa tarvitse ensin kääntää menosuuntaan tai käyttää erillistä nappia juoksemiseen, vaan tattia tarpeeksi liikuttamalla hahmo juoksee juuri sinne minne tatilla osoittaa. Tämä vain ei ole optimaali tapa pelissä, jossa tunnelmaa luodaan hyvin usein vaihtuvilla kuvakulmilla, ja turhan usein vaihdosten yhteydessä tapahtui tahattomia ja pidemmän päälle turhauttavia käännöksiä.




Koska kaikki parannukset eivät ole ainakaan itselleni varsinaisia parannuksia, on vaikea sanoa, kumpi vie tällä hetkellä parhaan version tittelin: tämä vai aiempi GameCube-versio. Mikä kuitenkin tärkeintä, uusi versio tuo klassikon uusien pelaajasukupolvien saataville. Itse ainakin nautin pelaamisesta edelleen ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Yksin ja pimeässä, tietenkin.