Sienikansa on Mario-peleissä ollut yleensä sivuroolissa, mutta Super Mario 3D Worldissa Captain Toad sai estradiaikaa pienissä puzzlekentissä, joita ratkottiin katselukulmaa käännellen ja tasoloikkien. Idea toimi ja niinpä Nintendo päätti laajentaa sen kokonaiseksi peliksi. Herttainen paketti tarjoilee niin viihdyttävää pikkunaposteltavaa, kuin haasteellisempaakin aivo-ohjain-koordinaatiota.




Tarina on jälleen vain tekosyy päästä liikkeelle, mutta kun Mario-genren pelistä puhutaan, niin yllättyykö joku siitä, että pahis kidnappaa jonkun ja sitten sankarin pitää lähteä tätä jotakuta pelastamaan? Toisen osion alussa joku saattaa toki yllättyäkin (no spoilers). Osioista puheen ollen, ensimmäisen läpäisyn jälkeen (alle 2 tuntia) olin vähän kahden vaiheilla siitä, että tässäkö tämä muka oli, mutta toki taas tuttuun tapaan pelattavaa on moninkertaisesti se määrä - ja vieläkin enemmän, jos on pakko kerätä kaikki.


Toadin pulmakentissä on nimittäin kolme läpäisytapaa, joista helpoin on rynnistää suorinta reittiä lopputähdelle. Oleellisempaa on kuitenkin kerätä matkan varrelta 1-3 timanttia, joita tarvitaan uusien tasojen avaamiseen. Lisäksi jokaisen kentän läpäisyn jälkeen saa selville lisähaasteen, joka voi olla kolikkojen keräystä, läpäisy tietyllä siirrettävien palikoiden painallusmäärällä, piilotetun bonus-esineen löytäminen ja niin edelleen. Pidin kovasti siitä, että kentissä ei ollut aikarajaa, joten niitä sai pohtia rauhassa. Sitkeälle sissille riittää uudelleenpeluuarvoa.




Tekniseltä toteutukseltaan CT:TT on taattua, iloista, äärimmäisen hiottua Nintendo-laatua. Pelistudiolla on hallussaan niin hyvät valmiit palikat, että kun ne on kerran hiottu kuntoon, ei palettia paljon tarvitse uuteen peliin kiillottaa. Sama pätee myös äänipuolella. Koska homma toimii, en valita, mutta mielestäni kunnianhimon ja viimeisen tikistämisen puute on vähän päässyt vuotamaan pelisuunnittelun puolelle. Toadin seikkailut eivät suuria ihastuksen huudahduksia tai leuan tippumisia aiheuta ja suuhun jää hieman väljähtänyt jälkimaku. Vaikka uudistusta peruskonseptiin on tehty jättämällä kerrankin Mario vaihtopenkille, tuntuu siltä, että sen päätöksen jälkeen peliä on tehty kahdeksasta-neljään -rutiinilla, vailla intohimoa tehdä jotain uutta ja odottamatonta.


Tietenkään ei voi vaatia, että jokainen Ison N:nkään markkinoille pulauttama AAA-peli olisi veret seisauttava kokemus, mutta hieman kärjistäen voisi sanoa, että peruskonseptiltaan Toadin pulmailut vastaavat erittäin hyvin tehtyä “pikku”mobiilipeliä. Pienet, tarvittaessa nopeasti ratkaistavat kentät, melko rajalliset toimintatavat ja ‘virtuaalivaluutan’ keräily kenttien avaamiseen voisivat olla hyvinkin mobiilipelikauraa. Suuren seikkailun tuntua pelistä ei liiemmälti synny ja luulen, että Nintendollakin on saatettu pohtia, olisiko peli sopinut kuitenkin paremmin 3DS:llä bussimatkoilla pelattavaksi. Hyvin kenttäsuunnittelijat ovat kuitenkin rajatun työkalupakkinsa käyttäneet.




Vaikka kuinka mutustelisin kokonaisuutta, niin tärkeintähän on se, viihdyttikö peli? Ja kyllä, sen se teki, varsinkin ensimmäiset 5-6 tuntia. Vaikeustason noustessa en enää jaksanut ruoskia itseäni kaikkien timanttien hakemiseen, ennen kuin edessä oli se pakkotilanne, ettei uusia tasoja saanut enää ilman niitä auki ja sitten alkoi vähän stressata. Bonustasojen pelaaminen oli myös mielenkiintoisen erilainen kokemus Toadina, kun niiden alkuperäiset versiot olivat vielä kohtuullisen hyvin muistissa. Nintendon pelien tapaan Captain Toad: Treasure Tracker on hymyn suupieliin tuova ja välillä raivostuttavan haastavakin. Se ei vain nouse ihan parhaiden tasolle.