Lapsuudessani, josta hälyttävästi on kulunut jo yli 25 vuotta, oli yksi peli ylitse muiden: Elite. Kun muissa avaruuspeleissä oli kolme elämää, alus ja vastassa ylivoimainen vihollinen, David Brabenin ja Ian Bellin eepos (alkujaan vuodelta 1984) heitti pelaajan eteen kokonaisen universumin, jossa hän sai toteuttaa omaa kutsumustaan ja tehdä uraa kauppiaana, rosvona tai vaikkapa palkkionmetsästäjänä. Tuolloin oli uraauurtavaa, että kotimikron muutaman kymmenen kilotavun muistiin oli työnnetty kokonaisia galakseja.


Ei ole liioiteltua sanoa, että fanitin Eliteä. Monet muut lapsuuteni megapelit olivat itselleni liian vaikeita, mutta Eliten maailma oli niin kiehtova, että sen halusi opetella. Vaikeinta oli telakoituminen planeettaa kiertävälle avaruusasemalle: sen parissa tuli tuhottua Cobra Mk III jos toinenkin. Avaruudessa taas vaanivat etenkin pelottavat thargoidit ja arvokkaita lasteja jahtaavat piraatit. Laitonta rahtia kuljettavan niskaan höökivät myös viranomaiset.

Noin 10 vuotta myöhemmin ilmestynyt Frontier: Elite II ei iskenyt samalla tavoin. Peli oli teknisesti huomattavan edistynyt, mutta siitä oli vähennetty hauskuus. Realistinen lentofysiikka ei itseäni ilahduttanut, valtava universumi tuntui jopa liian valtavalta ja sitäkin ontommalta. Sitä seurannut First Encounters taas julkaistiin pitkälti keskeneräisenä ja jäi itseltäni pelaamatta kokonaan. Joka tapauksessa aloin menettää uskoni siihen, että Braben saisi enää koskaan toteutettua sellaista napakymppiä kuin alkuperäinen peli oli. Yleisesti tiedossa oli kuitenkin, että Frontier Developmentsilla oli pyöritelty Elite IV:n ajatusta jo pitkään ja töitä sen eteen oli tehty omalla kustannuksella. Suopeaa kustantajaa sille vain ei ollut löytynyt, avaruuspelit eivät kertakaikkiaan ole olleet muodissa.




Kickstarter on tuonut meille monta esitystä teemasta ”vanhat pierut palaavat vielä kerran”. En valtavasti yllättynyt, kun Eliten uusinta ilmestyi sinne – ja samalla olin liki heti kaivamassa luottokorttia taskustani. Ihan vain koska koin sen velvollisuudekseni. Köyhdyttyäni 55 puntaa olin jälleen lunastanut omistusoikeuden Cobra Mk III:een, jolla saisin startata Lave Stationilta. Rahoitus kertyi hitaasti, mutta saatiin kuitenkin kunnialla maaliin.

Tämän jälkeen unohdin pelin pitkäksi aikaa, paljolti myös tarkoituksella. En halunnut spoilata sitä itselleni, vaikka beetatestioikeus hintaan sisältyikin. Kävin kokeilemassa pelin tutoriaaleja ennen julkaisua kerran ja aloitin sen varsinaisesti vasta julkaisun jälkeen. Opetustehtävät kannattaakin pelata läpi ennen avaruuteen säntäämistä, jotta oppii aluksen hallinnan ja avaruusloikkien perusteet. Voin myös lämpimästi suositella peliohjaimen hankintaa, sillä näppäimistö-hiiri-yhdistelmällä aluksen sujuva ohjastaminen vaatii aikamoista akrobatiaa. Vanhalla MS Sidewinder Force Feedback 2:lla lentäminen sujuu auttavasti, kun virittelee näppäinbindaukset sopiviksi ja pitää vasemman käden tiukasti nappuloilla. Kilpavarustelun ylärajaahan ei ole: tosipilotit lentävät HOTAS-ohjaimilla ja kääntävät katsettaan TrackIR:llä.


Kun Cobran moottorit sitten hurahtivat käyntiin ensimmäisen kerran ja tietokone ilmoitti ”ship released, engines engaged”, oli nostalgista tunnelmaa vaikea välttää. Vaikka kaikkea on nyt enemmän ja koko universumi on paljon elävämpi, kyse on kuitenkin pohjimmiltaan samasta pelistä. Ja juuri siitä pelistä, joka teki itseeni hyvin syvän vaikutuksen.



Elite: Dangerous on siis MMO. Sitä voi pelata yksinkin, mutta tämä tarkoittaa käytännössä moninpeliä, jossa ei vain näe muita ihmispelaajia eikä voi toimia yhdessä heidän kanssaan. Muiden toimet kuitenkin vaikuttavat siihen, mitä pelin universumissa tapahtuu. Ratkaisu kuulostaa erikoiselta, ja Frontierin päätös jättää erillinen yksinpeli pois aiheutti jonkin verran parran pärinää, kun se julkistettiin vain hieman ennen pelin julkaisua.


Käytännössä ainoa varsinainen haitta tästä kuitenkin on se, että peli vaatii jatkuvan internetyhteyden. Tätä on perusteltu mm. sillä, että pelin maailma olisi liian suuri pyöritettäväksi uskottavasti paikallisella koneella. Ensimmäistä kertaa olen jopa taipuvainen uskomaan tämän, sillä aurinkokuntien, planeettojen, avaruusasemien ja kaikenlaisen muun sälän määrä on aivan tolkuton. Lisäksi universumi on kuitenkin koko ajan muutoksessa, joten on melko sama, mylläävätkö sitä pelkät NPC:t vai niiden lisäksi myös pelaajat. Samoin kääntäen: maailmankaikkeus on niin valtava, että jos moninpelissä ei halua tavata ketään, se onnistuu helposti.

Kaikkein tärkeimpänä tulee kuitenkin ehkä se, että Elite on luonteeltaan melko omanlaisensa peli. Se on edelleen avaruus-sandbox, jossa on pääosin tarkoitus keksiä oma tekemisensä, eikä mikään aikaisempikaan osa ole sisältänyt sen kummempaa ”yksinpeliä”. Osittain tämän vuoksi ihmettelen, miten syvälle koukkuun se onkaan minut taas saanut – yleensä kun vaadin hyvää käsikirjoitusta, että jaksan kiinnostua pelistä lainkaan.



Eliten avaruus on kaunista katseltavaa, eikä se lopu kesken. Maailmankaikkeus on pääosin synnytetty proseduraalisesti, eli tietyillä kaavoilla, jotka luovat erilaisia aurinkokuntia liki äärettömän määrän. Mukana on kuitenkin myös Maa sekä aiemmista peleistä tuttuja paikkoja, ja mallinnus ottaa huomioon kaiken oikean tieteellisen tiedon, eli oikeasti löydetyt taivaankappaleet on mahdollista löytää myös pelistä. Kun taannoin julkistettiin kahden uuden eksoplaneetan löytyminen, ne päivitettiin myös peliin välittömästi.


Peliä onkin mahdollista pelata myös tutkimusmatkailijana. Alukseensa voi päivittää laitteistot, joilla uusia planeettoja voi tutkia, ja tietonsa voi sitten myydä avaruusasemilla. Perinteisempiä uravalintoja ovat rahdin kuljettaminen, asteroidien louhiminen ja piraattien metsästys tai sellaiseksi ryhtyminen. Avaruusasemilta saa (melko simppeleitä) tehtäviä, jotka vaihtelevat yksinkertaisista rahtikeikoista palkkamurhiin. Taustalla vaikuttavat myös koko universumia koskevat tapahtumat, joista voi kiinnostua tai olla kiinnostumatta. Useimmiten pelaajaa koskettaa läheisemmin se, miten rauhallinen tai rauhaton kunkin planeetan lähiympäristö on.

Myös aluksensa voi valita laajasta valikoimasta, ellei pankkitili muodostu esteeksi. Lähes aina joutuu kuitenkin tekemään kompromisseja, sillä sama alus ei tietenkään voi olla tilava, nopea ja hyvä taisteluissa. Sama koskee aluksen moduuleiden asentamista: kaikkea ei voi saada kerralla, joten on valittava tietty kehityssuunta.




Eliteä on moitittu siitä, että se ei sisällä varsinaista peliä vaan on käytännössä avaruusrekkasimulaattori. Tämä pitää tavallaan paikkansa. Kyse on vain loputtomasta avaruudesta, jossa pelaajat aluksineen rakentavat omaa uraansa. Eli käytännössä grindaavat rahtia, louhintaa tai tehtäviä, kunnes saavat ostettua seuraavan parannuksen tai aluksen ja saavat grindata lisää. Mitään EVE Onlinen tyylisiä mittavia korporaatiosotia peli ei sisällä, ainakaan vielä. "Levelit" ovat vain sanallisia kuvauksia taidoista (korkeimpana tietenkin Elite).

PvP-taistelu on erittäin haastavaa, sillä häviöllä oleva voi – onneksi – paeta paikalta melko helposti ja hyvät kilvet eivät maksa mahdottomia. Pelin sisäinen maine- ja tappopalkkiojärjestelmä varmistaa melko hyvin sen, ettei laajamittaista aloittelijoiden kiusaamista esiinny. Suurin osa väännöistä käydään siis pelimoottoria vastaan. AI-hahmoina voi tosin tavata tuttuja, sillä Kickstarter-kampanjaan osallistuneet saivat ehdottaa nimiä ja kaikki suurin piirtein säädylliset hyväksyttiin. Muun muassa Esko Valtaoja ja Kahen Kilon Siika on jo bongattu ja monta yllätystä lienee vielä luvassa.

Mikään yksittäinen tekijä ei riitäkään sinällään selittämään sitä, miten hienoa ja mukavaa Eliten pelaaminen on. Ei voi olla pelkkää nostalgiaa, että ilta toisensa jälkeen tuntuu fyysisesti hyvältä kirjautua peliin ja loikata avaruuteen. Siltikin, vaikka en ole mitenkään hyvä pelaamaan. Ja peliin ovat ihastuneet myös sellaiset, jotka eivät olleet edes syntyneet silloin kun alkuperäinen Elite oli kova sana.


Eliten grafiikka on hienoa, sen äänet ovat hienoja, sen tunnelma on paikoitellen upea. Kaikesta näkee, että tässä on nyt oikeasti kyseessä sellainen rakkauden hedelmä, joita synnyttämään Kickstarter luotiin. Pelille ei tarvitse antaa koko vapaa-aikaansa, että siinä pääsee kokemaan onnistumisia, mutta toki se kernaasti ottaa myös koko vapaa-ajan. Se on haastava, mutta varsin ystävällinen myös aloittelijoille ja satunnaisille pelaajille, eikä rankaise kohtuuttomasti epäonnistumisista. Se ei ehkä sisällä täysin realistista lentomallia, mutta taisteleminen on taas hauskaa eikä vaadi teoreettisen fysiikan tutkintoa.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän Elite: Dangerous on itse asiassa juuri sellainen peli, jonka toivoinkin Eliten paluun joskus vielä olevan. David Brabenin puolijumalan status on nyt virallisesti palautettu.

Testikokoonpano: Intel Core i7-3770K, 16 Gt RAM, GeForce GTX 780 3 Gt, Windows 7 Ultimate 64-bit