Ja tapahtui niinä päivinä, että Nintendolta saapui uusi Smash Bros, eikä kukaan V2.fi:n toimituksesta ollut sydämeltään Smash-addikti. Ehkä tätä peliä ei ole odotettu aivan yhä paljon kuin jotkut erään partaveikon toista tulemista, mutta Smash Bros -pelit ovat aina tapaus, ja jotkut suhtautuvat niihin lähes uskonnollisesti. Tämä on näkynyt myös pelin myynnissä, joka Amiibo-hahmojen menestyksen ohella on saanut varmasti kiviä vierimään Nintendon johtoportaan sydämiltä. Oma kokemukseni smässäilystä rajoittuu Brawliin, jota väänsin jonkun verran aikoinaan poikani kanssa. Kuudessa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon.

(Pelin 3DS-version arvostelu löytyy täältä)


Kivisesti alkoi tieni tämänkin Smashin kanssa, ja oikeasti tunsin itseni nuubiksi. Amiiboja aikanaan mainostanut siirappinen traileri osoitti totuudenmukaisuutensa, kun alkoi käydä yhä selvemmäksi, että treenaamatta tästä pelistä ei kunnialla selviä. Tunnin sessiot silloin tällöin aiheuttivat vain turhautumista ja luovuttamista, mutta vähitellen tatsi alkoi löytyä - pelastuksekseni koituivat hitaammat (ja kohtuu helposti tipahtamiselta pelastettavat) hahmot, kuten King Dedede ja Jigglypuff. Pelissä pystyy näkemään kultaisen “helppo oppia - vaikea tulla mestariksi” -ideologian, mutta onpa tullut vastaan sellaisiakin pelejä, joissa se ‘helppo oppia’ oli kertaluokkaa helpompaa.




Ensimmäisellä nopealla alkuruutujen läpikäynnillä saa helposti sen mielikuvan, että pelissä ei ole paljon sisältöä. Hahmojen määrästä ja kustomoinnista huolimatta se tavallaan onkin totta ja minä monien muiden lailla, paatuneena yksinpelaajana, olisin myös kaivannut jonkinlaista hassua tarinatilaa. Olisivat sen etenemisen motiivit olleet sitten miten sössöt hyvänsä. Yksinpelaajalle tarjotaan muutamia simppeleitä minipelejä, joista yksi on varmasti saanut inspiraationsa Rovion suunnalta, sekä vähän mielekkäämpi Events-tehtäväsikermä, jonka kanssa viihdyin useammankin tovin. Crazy Hand -mätsäys oli taas minulle aivan liian tuskaista. Noh, kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti moninpeli, jota kuuluu pelata samalla sohvalla tai internetin piuhojen päässä keikkuvien kanssa ja siihen SSBfWU tarjoaa tutun nelinpelitaistelun lisäksi kopallisen vaihtoehtoja ja rekallisen säätöjä.


Lisää kaaosta mäiskeeseen tuo kahdeksan pelaajan tila, joka toimii varmasti parhaiten isolla videotykillä pelatessa - ehkä tämän järkevyyttä joka tilanteessa ei mietitty loppuun asti. Vielä heikompi idea on uusi Smash Tour, joka tuo mukaan kupillisen Mario Partyä. Pelilautaa kiertäen kerätään kykyjä ja taistelijoita, joita sitten käytetään harvakseltaan käynnistyvissä matseissa ja siinä välissä tylsistytään. Tourin kehittely on jäänyt jotenkin puolitiehen, eikä se viihdytä yhtä kokeilukertaa pidempään. Yleensä Nintendo on onnistunut saamaan peliensä ‘bonuksetkin’ hauskoiksi, mutta SSBWU jättää sillä saralla toivomisen varaa.


Tällaisen tappelijakavalkadin (noin 50 hahmoa) tasapainottaminen täytyy olla pelintekijöille painajaismaista ja toki pelin julkaisun jälkeen on paljastunut hahmoja, joita olisi voinut viilata vähän suuntaan tai toiseen. Kuten mainitsin, omaan pelityyliini sopivat vähän hitaammat hahmot, mutta eipä niillä pelin taitajia vastaan pärjätä. Jokainen löytää varmasti oman suosikkinsa, sillä valikoimaa on Nintendon kärkikaartista varsin outoihin tyyppeihin, sekä lainoja muiltakin pelifirmoilta (Pac-Man lämmitti retrosydäntä liikkeillään). Lisäväriä katraaseen tuovat Mii-hahmot, joille saa pultattua erinäisiä kykyjä. Niitä löytyy kolmea tyyppiä: mätkijä (brawler), miekkailija (sword fighter) sekä räiskijä (gunner). Onhan se ihan jänskä nähdä vähän itseään muistuttava pallopää taistelemassa vaikka Sonicia, Mega Mania ja Duck Huntin sankareita vastaan.




“Ensimmäinen Smash HD-grafiikoilla”, kuului monen Nintendo-promoottorin suusta, kun kyseltiin, miksi tämä peli pitäisi hankkia. Peliä pelatessa ei maisemia juuri ehdi katselemaan ja silloinkin kun ehtii, ajatus jää tasolle “Uu tämä on Super Mario Sunshinesta” tai “Oo, tuttu paikka Zeldasta”. SSBWU on tottakai täynnä fanipalvelusta triforce-tatuoiduille kasibittisotureille, mutta muillekin riittää silmäniloa. Paljon on tosin merkitystä myös sillä, miten isolta ruudulta ja kuinka läheltä töllöä peliä katselee. HD-graffan pienen pienet pikselit ja vauhdikas meno haittaavat välillä oman hahmon löytymistä, vaikka sen yläpuolella selkeästi lukeekin P1. Pitäisikö sitä syyttää taas vanhuutta ja sen ei-yksin-tulemista? Ääniraita on omalta osaltaan samanmoinen, upean massiivinen nostalgiamatka pelien maailmaan.


Samat Nintendo-fanit kuolasivat jo puoli vuotta etukäteen Amiibo-hahmoja, joita pelin luvattiin hyödyntävän Skylandersien tai Disney Infinityn tyyliin. Kaupoissa 17-23 euroa maksavat hahmot ovat laadukkaasti tehtyjä ja sopivat kenen tahansa pelifanin hyllyyn, mutta itse odotin, että omistamani hahmot edustaisivat pelissä jotenkin enemmän suoraan minua. Eli kun pistän oman Marioni ohjaimen kulmalle hetkeksi, peliin ilmestyisi pelattavakseni itse tuunaamani putkimies. Sen sijaan Amiiboita kehitetään ja koulutetaan pelaamaan itsekseen. Aivan en sisäistänyt tämän idean syvintä olemusta, mutta toivotaan, että Nintendo keksii hienoille muovihahmoille monenmoista järkevää käyttötarkoitusta eri peleihin.


Super Smash Bros Wii U on hauska ja hyvin tehty peli. On hienoa nähdä ylitsepursuava runsaudensarvi pelihahmoja Nintendolta ja muilta, sekä kaikki viittaukset kyseisten hahmojen pelisarjojen historiaan - pelkästään kaikkien niiden bongaamisen ilosta pelille jo antaa tähtiä. Wii U -versiokaan ei kuitenkaan käännyttänyt minua Smash-fanaatikoksi, eikä sen sisältö tunnu aivan loppuun asti mietityltä, mutta mielelläni minä silti pojan heittämiin matsihaasteisiin aina vastaan (ja annan käyttää viikkorahat uusiin Amiiboihin).