Reaaliaikastrategia on genre, jonka uusiutumiskyky on pahasti kateissa, itse kyllästyin naksuttelujen ongelmiin jo melkein vuosikymmen sitten. Yksikkömanageroinnin työläs kaaottisuus ja nopeuskilpailuksi vajoava liukuhihnastrategisointi ovat lajityypin perisyntejä, joista ei millään tunnuta pääsevän eroon. Toki aina välillä jokin peli korjaa yksittäistä ongelmaa, mutta kokonaisuutena samat lapsukset tuntuvat toistuvan aina vain uudestaan. Koska Petroglyphin perustajien kehittämät C&C ja Dune II käytännössä loivat koko lajityypin, on kiintoisaa, että vielä kaiken tämän ajan jälkeen myös Universe at War toistaa näitä virheitä.



Universe at Warin lähtöasetelmana on maata kohtaava konerodun invaasio. Ihmisten primitiiviset aseet ovat voimattomia estämään Hierarkian tuhokoneita, jotka laittavat inehmot pinoon ja purkkiin. Holokausti on jo käsillä, kunnes toinen konerotu, Novus, saapuu tasoittamaan tilejä. Kuluneestakin premissistä voisi repiä kelvollista tieteisdraamaa mutta näin ei valitettavasti käy.

Pelimekaniikan horjahdusten ohella hyvä keino tappaa tunnelma ovat kököt välinäytökset. Olkoon campia tai ei, välivideot luovivat juustoisissa syvyyksissä, ja dialogi on juuri sen verran kammottavaa, ettei se ole edes hauskaa. Esinäytöksen maailmanloppua todistava eversti Moore on kuin suoraan lauantaiaamun piirretyistä. Falskin karski äänilaji yhdistettynä erinomaisen epäuskottavaan taivasteluun palavassa Yhdysvaltain pääkaupungissa nakertaa pahasti.

Jatkossa ihmiset laitetaan syrjään, kun pelaaja asettuu mahtavampien rotujen ohjaksiin, mutta kerronta ei siitä parane. Tämä ei ole vain kirjallinen kupru, vaan vaikuttaa myös pelaamisen motivaatioon. Kampanjamoodin tehtävät ovat muutenkin irrallisia ja tympeitä, ja kömpelö teksti vain alleviivaa pelaajan kurjuutta. Kun samanlaisia puolivillaisia naksuja ovat alelaarit pullollaan, miksi kukaan käyttäisi aikaansa ja rahaansa juuri tähän peliin? Jos taas on tarkoitus tuulettaa kliseistä invaasioteemaa huumorilla ja ironisella itsetietoisuudella, miksei hyökkääjä voisi sitten olla reilusti vaikkapa intergalaktinen hampurilaisketju mallia Bad Taste? Tälle tielle lähtiessä täytyy mennä koko matka.



Universumin valoisampi puoli on itse osapuolten suunnittelussa. Hierarkian, Novuksen ja myöhemmin kampanjassa esille ilmaantuvan Masarin yksiköt eivät ole eri tekstuureilla varustettuja kopioita toisistaan, vaan niiden yksikkövalikoima ajaa oikeasti eri pelityyleihin. Hierarkian ylpeys ovat esimerkiksi massiiviset kävelijät, kun Novus tuottaa halpoja ja kevyitä yksiköitä, joita voi liikutella hyvin nopeasti rodulle ominaisten energiakanavien kautta. Masarit taas ovat tiederotu, jonka pelaaminen on tutkimuksesta ja puolustuksesta lähtevää.

Mukana on myös nykyään yleinen ja melko väsähtänyt sankarijärjestelmä, jossa kullakin osapuolella on muutama erikoiskyvyillä varustettu hahmo. Kampanjassa näitä kykyjä joutuu hyödyntämään tietyissä pakotetuissa tilanteissa, mutta ne ovat tuhoisuutensa vuoksi hyödyllisiä muulloinkin. Sankareiden tehtävänä on ehkä tuoda taistelukentälle jatkuvuutta, kun teollisesti esiin puksuttavat tusinayksiköt paistuvat yksi toisensa jälkeen pulssilasertulessa. Henkilöhahmoina ne ovat kuitenkin iloisen yhdentekeviä edellä mainituista syistä.



Mitä tulee sotakoneiston ohjailuun, paljon hyvää ei ole sanottavissa. Koska yksiköiden hallinta on perinteisen sotkuista, yhden suuren pallon muodostaminen on usein hallittavin tapa johtaa armeijaansa. Tämä taktinen häröpallo tulee tutuksi kampanjassa, jonka alkupuoli koostuu pitkälti mainitun muodon siirtämisestä karttapisteeltä toiselle, kunnes taistelu loppuu. Sankarin erikoiskykyjen ajoitus on alussa oikeastaan ainoa tilaisuus vaikuttaa jollain tavalla taistelun kulkuun.

Kun ottaa huomioon rotujen erilaisuuden, yltiölineaarinen ja vanhahtava tehtäväsuunnittelu on sitäkin kummempaa. Pelaaja rajataan tiettyihin yksikkö- ja rakennustyyppeihin, joilla täytyy puskea ennalta päätetyllä tavalla ennalta määriteltyihin kohteisiin. Koko se ”taktinen dynamiikka”, joka pikapelissä on saatavilla, jää kampanjassa varjoon. Ajattelun sijaan peli pakottaa koneelliseen käskyjen seuraamiseen.

En ole pelannut Universe at Warin PC-versiota, mutta uskoisin pelaavani sitä mieluummin kuin Xbox 360 -painosta. Kontrollit eivät sinänsä ole mitenkään mahdottomat konsolillakaan, analogitatilla saa useimmiten osoitettua kursorin haluamaansa yksikköön. Silti taistelukentän hallinnassa tuntuu olevan ylimääräistä vaikeutta, joka syntyy siitä, että tatilla joutuu hoitamaan hiirivetoista käyttöliittymää. Napit yleensä ottaen riittävät, mutta esimerkiksi yksiköiden ryhmittely, joka ehkä vähentäisi häröpallopelaamista, ei tahtonut mennä selkäytimeen. Useimmiten tuntui helpoimmalta valita kaikki saman tyypin yksiköt, ja usuttaa ne haluttuun kohtaan kartalla – tai sitten maalata täysin satunnainen joukko.

Erityisen ärsyttävää käyttöliittymässä on selitelaatikkojen hitaus. Kun yrittää valita epämääräisin symbolein merkitystä rakennusjonosta oikeaa tyyppiä, puolentoista sekunninkin viive alkaa pitkän päälle ärsyttää. Ongelmallista on myös yksityiskohtien erottaminen. Ainakin omalta televisioltani oli hankalaa poimia nopeasti tarvitsemiaan yksiköitä samanväristen rakennusten joukosta. Lisävaikeutena yksiköiden ufohko suunnittelu tarkoittaa sitä, että niiden funktio ei ole ulkoisesti mikään itsestäänselvyys. Yksikön tehtävää pitää tihrustaa mainituista infolaatikoista ennen kuin oppii ulkoa eri rotujen nyanssit.



Huolimatta lajityypin perusongelmista ja kampanjan tökeryydestä Universe at War on pikapeleissä kohtuullisen viihdyttävä tapaus. En osaa sanoa, tarjoaako peli paljonkaan sellaista, mitä muualla ei olisi jo nähty, mutta ottaen huomioon Xbox 360:n kapean rts-pelien valikoiman ja pelin rotujen omaperäisen suunnittelun Universe at Warille voi olla pientä tilausta nimenomaan konsolistrategiana. Viimeistelyn puute ja puujalkakampanja antavat kuitenkin syytä odottaa hinnanalennusta.