Väitetään, että seuratoiminta olisi yleensä terveellistä ja suositeltavaa sosiaalista toimintaa. Sosiaalisuus on kuitenkin tämän pelin kerhosta kaukana. Tällä kertaa jokaiselta vastaan jolkottelevalta seuratoverilta on tarkoitus kylmentää kynsi, eli kansan kielellä kammeta nirri. Mitä paremmin, tyylikkäämmin ja nopeammin tämä tapahtuu, sen enemmän gloriaa on tiedossa. Ainoa asia, mikä The Clubissa onkin realistista, on pelin lyhyt kesto. Ei nimittäin liene helppoa löytää tämän kaltaiseen kerhoon jatkuvasti uusia jäseniä lahdattaviksi.



Bizarre Creations tunnetaan parhaiten suositusta Project Gotham Racing -autopelisarjastaan. Yhtymäkohtien etsiminen autohegemonian ja armottoman räiskinnän väliltä kuulostaa aluksi melko kaukaa haetulta, mutta pelien selkäranka on itse asiassa yllättävän samankaltainen. Helpoimmillaan huippulyhyet kentät voi läpäistä onneton uunokin, mutta vaikeammat haasteet vaativat huomattavasti enemmän panostusta. Pelin pääsee halutessaan läpi hyvin pienellä yrittämisellä ja vähäisillä kuolemilla, ansaiten samalla myös iki-ihania saavutuspisteitä, mutta samalla missaa suuren osan pelin ideasta, eli autopelistä tutun suorituksen loputtoman viilaamisen.

Edelleen PGR:n tyyliin uramoodi koostuu muutaman, tiettyyn paikkaan sijoittuvan kentän ryppäistä. Tapahtumapaikat eroavat toisistaan lähinnä kosmeettisesti - varsinaiseen toimintaan maisemanvaihto ei siis oleellisesti vaikuta. Pelattavuutta hieman haukkaa joidenkin ympäristöjen pimeys, joka ei suinkaan luo tunnelmaa, vaan ottaa suorastaan pattiin. Etenkin venäläinen bunkkeri on taistelupaikkana typerryttävän synkkä. Edes pelin gammasäädöt eivät auta ongelmaan.



Varsinaista juonta pelistä ei kannata lähteä hakemaan. Jotain ohuen ohutta tarinan loiroa välivideoista voi yrittää seurata, mutta se ei ole The Clubissa oleellista. Tärkeää on se, että räiskitään kaikkea mikä liikkuu. Aivan kaikkea. Kyseessä on ehdottomasti nopeatempoisin räiskintäpeli, mitä olen pelannut pitkään aikaan, jos koskaan. Kentät kestävät keskimäärin minuutista kahteen, mikä on sisällön ollessa näinkin ohutta kuitenkin riittävästi.

Erilaisia haasteita on harmillisen vähän. Vaikka pelin puolivälin saavuttaa verrattaen nopeasti, on siihen mennessä myös ehtinyt jo kyllästymään muutamaan hassuun pelimuotoon. Tarjolla on perinteinen ”siirry paikasta A paikkaan B ja tapa kaikki vastaantulijat” -tyyppinen moodi, sekä pari aikarajoituksella varustettua näkemystä samasta aiheesta. Mukana on myös pari erilaista selviytymiskoitosta, jossa pelaajan iholle rynnii jatkuvalla syötöllä kerhosetiä pahat mielessään ja joiden kyrmytyksestä on selvittävä hengissä tietyn ajan.



Pelin vaihteleva kenttäsuunnittelu kielii tekijöiden innottomuudesta tai ajanpuutteesta. Osa tehtävistä on jopa alle puolen minuutin rutistuksia, joissa ei ole haastetta vaikeammillakaan tasoilla. Onneksi joukkoon on eksynyt muutama miellyttävän vauhdikaskin mättörata, joissa saa jopa pienoisen jänskähien nousemaan kainaloiden syövereistä. Käytännössä The Club on kuitenkin paljastanut pokerikätensä jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, eikä jännittäviä jymy-yllätyksiä jatkossa jaella. Pelin kertaalleen läpäistyäni en todellakaan jäänyt kaipaamaan enää yhtään enempää saman kaavan toistoa, vaikka läpipeluuseen ei montaa tovia kulunutkaan.

Peli tukee, tai pitäisikö sanoa edellyttää, Microsoftin Live-palvelua. Mikäli Xbox 360:lta löytyy jo tili, voi sen ladata Windows-koneeseensa. Tilin lataus kesti ainakin meikäläisellä hämmentävän kauan, mutta se tarvitsee onneksi tehdä vain kerran. Myös pelin päivitykset sujuvat X-laatikolta tuttuun tyyliin automaattisesti, joskin syystä tai toisesta totuttua hitaammin ja kankeammin.

Kankeutta ei lainkaan vähennä se, että The Club on suoraakin suorempi Xbox 360 -käännös, minkä huomaa esimerkiksi menuissa esiintyvistä ohjainnappien symboleista. Itselläni meni ainakin aluksi sormi suuhun, kun peli pyysi painamaan start-näppäintä aloittaakseni pelin. Ymmärrän kyllä, että pelintekijät tahtovat tuoda tietokone- ja konsolipelejä lähemmäs toisiaan, mutta ei se näin onnistu. Jos haluan pelata PC:llä räiskintäpeliä, tahdon hyödyntää siihen hiirtä ja näppäimistöä, sillä ne ovat kyseiseen tarkoitukseen edelleen toimivin vaihtoehto. Laiskasta käännöksestä kielii myös pelin raskaus suhteessa visuaaliseen tykitykseen, tai paremminkin sen puutteeseen.



The Clubin idea on pohjimmiltaan hyvä, mutta työjälki on huonolla tavalla vanhanaikainen. Visuaaliselta toteutukseltaan peli on aneeminen. Polygoneja on vähänlaisesti, hahmot kankeasti animoituja ja tekstuuritkin ovat korkeintaan keskinkertaisia. Tämän ei tietenkään ajatuksen tasolla pitäisi häiritä, jos peli pelattavuudellaan korjaisi potin kotiin. Syitä nihkeilyyn löytyy kuitenkin teknisen toteutuksen ohella myös yleisestä munattomuudesta sekä hengettömyydestä, melkoisen yksinkertaisista tekoälyköistä nyt puhumattakaan.

Näin ripeätempoinen räiskintäpeli hyötyisi aimo tavalla siitä, että silmitön räiskiminen olisi gorentäytteisempää (a'la Gears of War) tai jotenkin muulla tavoin tyydyttävämpää. Nyt peli yrittää vain kovasti koukuttaa pelaajaa jyystämään samoja kenttiä uudelleen ja uudelleen, kuin PGR:ssä kierrosaikoja konsanaan. Vaan eipä se ole pelaajan vika, jos peli ei onnistu kaikesta huolimatta sytyttämään uudelleen yrittämisen halua. PC-version puolivillainen käännös syö myös tunnelmaa rotan lailla.



The Club nikkaa välillä silmää menneiden vuosien klassikkoräiskinnöille. Kun minigunilla varustettu muskelijantteri käveli ensimmäisen kerran vastaani pimeällä käytävällä, en voinut kuin hymyssä suin muistella Wolfenstein 3D:n loppuvihollista. Monet pahiksista näyttävät myös ottaneen mallia pukeutumiseensa 80-luvun toimintapelipahiksilta. Samalla nämä silmäniskut ovat kuitenkin sen verran varovaisia, että se potkaisee peliä lopulta omille kelleilleen, kun lopputuloksena graafinen design onkin sekava sekamelska, josta on vaikea löytää punaista lankaa, saati sitten imeä immersiota.

The Club tarjoaa parhaimmillaan salamannopeaa reaktiokykyä peräänkuuluttavaa, tyhjäpäisen ohkaista hupia, jota kuitenkin vaivaa pallien puute. Itselleni pelistä jäi sellainen kuva, että kyseessä on Bizarren poikien kevyt välipalaprojekti Gotham-autoilujen välissä. Näinkin yksinkertaisen hauskalla idealla peli olisi voinut olla parhaimmillaan huippu-urheiluun verrattavaa toimintaa, mutta tällaisenaan keskinkertaisuuden vetinen hauta huhuilee The Clubille hyytävää joikuaan.