Tulevaisuuden maapallolla resurssien haaskaus on rangaistavin mahdollinen teko, ja jokainen perustarve uhrauksia vaativa palkinto. Näistä lähtökohdista ponnistaa japanilainen toimintarope Freedom Wars, joka yhdistää dystooppiset kauhukuvat sekä hifistelyräimeen yksityiskohtaiseksi teknoseikkailuksi. Jos elämässäsi on George Orwellin Vuonna 1984:n ja loputtoman grindaamisen mentävä aukko, olet syntynyt oikeaan tulevaisuuteen! Harmi vain, että pelkästä syntymästä napsahti sinulle juuri miljoonan vuoden mittainen vankeustuomio.




Elämän onnenpyörässä ollaan siis pysyvästi rosvosektorilla, sillä toisiaan vastaan taistelevat alueet, Panopticonit, käyttävät rikollisia ilmaisena työvoimana. Omaa tuomiota lyhennetään suorittamalla erilaisia tehtäviä, kuten parempien kansalaisten pelastamista Abductor-hirviöiden kynsistä. Taistelusysteemin juju piilee thornissa, heittokoukkumaisessa aseessa, joka toimii sveitsiläisen linkkuveitsen tavoin aina seinäkiipeilystä hirviöiden kahlintaan. Idea on yksinkertainen mutta toimiva: mäiske saa kaivattua lennokkuutta, ja monipuolinen asearsenaali mahdollistaa strategioiden suunnittelun perusvuolentaa monipuolisemmin.


Mellastuskentälle mahtuu pelaajan lisäksi roppakaupalla sekä ihmis- kuin tekoälykumppaneita, sillä kaverina jokaisella syntisellä on Accessory, vartijan ja taistelutoverin virkaa toimittava androidi. Tiimissä jaettavien käskyjen sekä kartan hallinta vaatii kuitenkin keskitymistä, sillä vaikka vaikeustaso on etenkin alkupuolella armelias, ei äkkikuolemilta voi Abductorien läsnäollessa aina välttyä. Kokonaisuudessaan toiminta on parhaimmillaan adrenaliinintäyteistä sekuntipeliä (kaadu Abductor, kaadu!!), pahimmillaan taas turhaa sähläämistä – vaikka kieltämättä viihdyttää aina tuupata tutiseva pikkutyttö pelastuskapselin sijaan päin seinää.




Vaikka Freedom Warsin juoni on veistetty pitkälti samasta puusta kuin lukemattomat muut Japani-dystopiat, on kiehtovaa törmätä pitkästä aikaa peliin, jonka tarinallisen konseptin pohtimiseen voi kuluttaa enemmän kuin kaksi lausetta. Teemalle on nimittäin teknisesti omistauduttu kiitettävällä hartaudella: tuon tuosta pelaaja syyllistyy uusiin rikkeisiin unohtaessaan, että esimerkiksi makuulle käyminen tai yli viiden sekunnin juoksupyrähdys ovat erikseen ansaittava erityisoikeus. Lupien lunastukseen käytettävien pisteiden keräily on toki yhtäältä vain keinotekoinen pelinpidennyskikka, mutta luo väistämättä pelille myös hyvin omaleimaisen tunnelman.


Ironista kyllä, tämä lähestymistapa on myös yksi pelin suurimpia rasitteita. Pyristelläkseen irti erilaisista default-toiminnoista, kuten kameratyöskentelyn kanssa toisinaan painajaismaiseksi äityvästä peruskontrolliskeemasta, on pelaajan hamuttava pisteitä, pisteitä, ja taas lisää pisteitä. Juoneen lukeutuu mielenkiintoa yllä pitäviä kiemuroita ja itse toiminta pelittää suurimman osan ajasta, mutta itsetarkoituksellisuus nakertaa kokonaisuutta silti. Jos resursseilla kilpailu ja toisten Panopticonien nokittaminen moninpelin puolella eivät pidemmän päälle nappaa, voivat Freedom Warsin dystopiahuurut osoittautuakin pelkäksi heliumkaasuksi.