Kun taivas repesi, maaginen jättisikapässi oppi kyvyn parsia sen kokoon. Rei'istä tursuavia demoneita kurittavat soturit värväsivät sian muinaisten sopimusten mahdollistamaan liittoumaan. He aloittivat armottoman, uuvuttavan asemasodan vapauttaakseen edes muutaman neliömetrin yliluonnollisista uhista, ajautuen törmäyskurssille myös valtaa hamuavien tahojen kanssa, jotka pelkäsivät liittouman olevan uusi peluri.

Sikapässi sisäisti kivi, paperi ja sakset -tekniikan ja taistelut alkoivat sujua. Sika syystäkin nousi johtoon. Hän oli kiltti, hömelö mies, jolla kihahti vain hieman pissiä päähän, kun häntä epäiltiin Jumalan lahjaksi. Ylpeimmillään sika uskoi kaatavansa sänkyyn yhden rinnallaan taistelevista äkäpusseista, mutta saatuaan kaikilta rukkaset, hän päätyi flirttailemaan lämminhenkisesti polvensa korkuisen, luonteeltaan vaatimattoman kääpiön kanssa. Sian velvollisuuksiin kuului yhä rikkaruohojen nyppiminen taikajuomiin, joten hän ehti pohtia perhe-elämän mahdollisuutta samoillessaan. On parempi olla sika kuin fasisti, hän tuumi, ja saavutti potentiaalinsa liittouman tarvitsemana oikeudenmukaisena isähahmona.



Dragon Age: Inquisition on tällainen elämys, tai muuta. Sisältöä on järjetön määrä. Pelaajalle jää vastuuta, joten älä luota mielipiteisiin. "Maaginen jättisikapässi" on ensimmäinen hahmoni: qunarimaagi. Kireässä silkkipaidassa hulluna huitova sarvekas korsto näyttää nololta, kuten halusin. Pelasin "itselläni" aluksi. Olen nöyrä ja kiltti. Tai ehkä olen Jumalan valittu, jos joku asiaa ehdottaa, jne. Roolipeliä saa roolipelata. "Hyvää tarkoittava hömelö" ja "hälläväliätyyppinen kiukkupussi" ovat suosittelemiani hahmoja, koska molemmat ovat Biowaren tarinoiden vieteltävissä ja tällöin hahmonkehitystä esiintyy.

En tiedä, onko valitsemani Hard-taso helppo vai raskas. Laajoja läänejä avautuu vauhdilla ja tykkään oikaista vaikeimmille. Jos väitän peliä turhauttavaksi ja hitaaksi, tarkoitan täysin eri asiaa kuin henkilö, joka väittää samaa, koska hän jumiutui helpolle alueelle kerätäkseen yrttejä pakolaisille ja pomppiakseen puoli tuntia kallioilla löytääkseen viimeisen kivitaulun kahdestakymmenestä.

Haluatko pelkän tarinan ja ehkä pari kutkuttavaa tappelua? Veikkaan, että peli taipuu tarpeeseen, jos pelaat helpoimmalla tasolla ja ruuvaat lisää kipua kehiin, kun haluttaa. Suurin osa sisällöstä on vapaaehtoista. Jäätyäni hevosella jumiin kantoon aamuyöllä, ihmettelin uupuneena, miten uskomattoman paljon uskomattoman turhaa lääniä riittää, mutta mitäs läksin? Ohjattuakin sisältöä oli tarjolla.

Entä jos halusin samoilla? Nätit maisemat ovat kirjaimellisesti puutaheinää, vaikka fantasiapelillä on lupa olla mitä tahansa. Nähtyäni kaupungin vesiputouksen vieressä ja lohikäärmeen pesän kymmeniä tunteja sitten etsin vastaavaa kauneutta, enkä kantoa.


Tehtävien palkinnot ovat luokkaa tivoli. 20 tunnin jälkeen sain kokoon yhden keräilysetin ja palkinto oli unique kakkulapio lightning runella. En vieläkään tiedä, mitä supersalaisilla viinipulloilla tekee. Tärkeimmät keskustelut ovat kiehtovia, mutta jossain vaiheessa sitä tajuaa kuunnelleensa tuntien edestä myös kankeita täytemonologeja, jotka vilisevät erisnimiä.

Ristiriitaisia ajatuksia herättää keskeisinkin ominaisuus, eli turpakäräjät. Inquisition on sujuva toimintaroolipeli, tai pysäytystilassa operoitava kevytstrategia riippuen haasteen kovuudesta. Systeemi on viihdyttävä, taktinen ja luova. Rakastan sitä - ei erehdytä tästä.

Niinkin yksinkertainen jekku kuin perinteisen parannusloitsun korvaaminen väliaikaisella suojaloitsulla muuttaa roolipelirutiinit. Karkeasti sanoen joudut palaamaan leiriin, jos sankarisi haavoittuvat. Moni tappelu on mahdoton, jos rämpytät nappeja silmät kiinni (vakiotaktiikkani, joka yleensä toimii), mutta vaivaton, jos teet pari simppeliä päätöstä rutiinilla, mutta tajuissasi. Valintasi ja viritelmäsi, elämäsi ja tekosi näkyvät ja tuntuvat kentälläkin.

Haittaako siis, jos et saa tappelusta selvää? Discovalosaaste on usein naurettavaa. Virheiden tekeminen on vaikeaa taukotilassa, mutta niin on selkeän kuvakulman löytäminenkin. Peli ei anna zoomata katon läpi, toisin kuin Dragon Age: Origins, joten kamera jumittuu jokaiseen telkänpönttöön.

Normaali, selkeä kohtaus:


Varaudu tähänkin:


Kerran kun nylkytin kameraa nurkassa, zoomasin ulos koko kentästä, jolloin ryhmäni telesiirtyi luolaston suulle. Eeppisimmän bugin tittelistä kilpailee sattumus, jossa hahmoni brittiaksentti muuttui amerikkalaiseksi. Se nakertaa jo luottamusta peliä kohtaan, kun äänitehosteet katoavat sadannnen kerran ja jälleen yksi keskustelu jää jumiin. Epäilen yhden kaverin kylmenneen minulle näissä merkeissä. Olen melko varma, että brittijuntilta kuulostavan haltiavarkaan tuhero haisee kalalle, mutta asiaa sivuavista automaattisista keskusteluista yksi saattoi katketa kesken, joten en tiedä minkä sortin hämmentävyydestä peliä syyttää.


Pelasin viikon aikana niin paljon kuin inhimillisesti mahdollista. Peli ei loppunut. En tahtonut sen loppuvan. 50 tuntia tuntui 20 tunnilta. Mikä saa viisi tähteä, jos ei tällainen? Ostapa minulle hanapakkaus halvinta viiniä. Imen senkin kuiviin, enkä vieläkään sano c'est magnifique pikkurilli pystyssä. Koukuttavuus on yksi asia ja kyky luoda rikkaita muistoja on toinen.

A-tiimi on pohtinut, mikä on sarjan ydin ja lisännyt päälle runsaasti uusia ja lainattuja ideoita. B-tiimi vastaa tasapaksusta täytteestä, joka sekin on pääsääntöisesti hiottua. Mielestäni Bioware olisi saanut karsia puolet maisemista ja käyttää resurssit ainutlaatuisempiin näkyihin ja/tai kokemisen arvoisiin satunnaistapahtumiin.

Muistan upeimmat taistelut. Epäreilun sisujätin kaato kituvalla tiimillä tekoälyn rajoituksia ja kentän kulmia hyödyntäen kasvattaa itsetuntoa. Tarinalla on huippukohtansa, vaan eniten pidin siitä, että sain kuulostaa höynähtäneeltä uskonnollisten kysymysten aikana, ja siitä, kuinka peli tuntui tietyissä vaiheissa romanttiselta komedialta. Väitän aina ihailevani ylpeitä narttuja, mutta käytännössä aloin valua arkisen kääpiön ja homojen suuntaan. Nauroin ostettuani kammiooni kääpiösängyn, joka on lyhyempi kuin hahmoni. Roolipelaamista.

Kääpiöflirtti toimii kuitenkin esimerkkinä sivujuonesta, joka on vaikea tai mahdotonta saada etenemään. Hieman ennen kuin arvostelu oli aloitettava, vilkaisin Wikistä, mitä saan tehdä ja kenen kanssa. Se ei ole roolipelaamista. Originsin olen pelannut puhki. Tunnen sen rajoitteet ja olen kyllästynyt siihen, mutta väitän sen olevan kutkuttavammin kirjoitettu ja rytmitetty. Originsin kerronta kärsi maratontaisteluista, mutta ei siitä, että pelaaja eksyy tunniksi mustikkaan ja käyttää toisen asentaakseen kotitekoiseen taikasauvaan itse nimetyn käsipehmusteen. Edes hammasharjallani ei ole nimeä tosielämässä! Peli ei ole vastuusta vapaa. Siwa ei saa myydä olutta yhdeksän jälkeen.

Koska vastuu elämyksestä on sysätty minulle, annan itselleni neljä tähteä.