Wii Sports Boxing saattaa olla kömpelö kaupanpäällinen konsolille, mutta samalla se on hupaisin testaamani nyrkkeilysimulaatio, erikoisia ohjaimia käyttävät kolikkopelit huomioiden. En ole ahkeran harjoittelunkaan jälkeen taitava tuottamaan koukkuja, tai mitään muuta kuin armotonta rankaisua, mutta mahdollisuus hengästyä ilmaa pieksiessä ja sujuvasti väistellessä ovat houkutelleet huitomaan jo puolitoista vuotta. Saman ohjausmekaniikan päälle kyhätty täysimittainen nyrkkeilypeli ei voi kovin montaa asiaa mokata, uskoisin. Siksi hyppelehdin innokkaana olohuoneen keskellä jo messevien mangagrafiikoiden latautuessa ruutuun, tiikerin silmästä laulellen.



Victorious Boxers Challenge perustuu mangaan, joka päätelläkseni on astetta ryppyotsaisempi tapaus kuin useimmat sarjakuvat, jotka tulevat suomalaiselle sanasta manga mieleen. Päähenkilö Ippo Makunouchi on koulukiusattu kiilusilmä, joka tahtoo nousta höyhensarjan suurmestariksi. Super Nintendon aikoina olisimme jo nyt vetämässä jotakuta turpiin, mutta Boxers Challengella on enemmänkin asiaa, joten tanssahtelu lienee parasta lopettaa.

Tarina kertoo, että myös satunnaiset sivuhahmot, joilla pääsee pelaamaan yksinpelissäkin, tahtovat mainetta ja kunniaa. Seuraavaksi Makumutsi tapaa vastustajansa. Suita soitetaan. Sitten manageri varoittaa, että tällä vastustajalla on käytössään huippuvaarallinen kazakabam-lyönti. Joo, ja nyt Makumutsi uhoaa, että hänkin on aika kova. Taidanpa istua alas.

Päähenkilöltä näyttävä sivuhenkilö Mamero Takamuna filosofoi auringonlaskua katsellen, kuinka kehässä voi saavuttaa valaistuksen, ja nähdä enkeleitä ja jeesuksia - ei voi olla totta. "Messevillä mangagrafiikoilla" tarkoitin sitä, että piirrosjälkeä imitoiva ilme - on viivavarjostukset ja kaikki - sopii Wii-peliin, enkä sitä, että tahtoisin katsoa leffan. Tylsämieliset, paperista lukevat ääninäyttelijät ja niukat animaatiot tekevät jaarittelusta kuolettavan tylsää seurattavaa. Ennemmin tai myöhemmin arvostelijankin on painettava "skip".

Jolloin päästään viimeinkin kehään! Joo, mutta nyt selostaja alkaa selittää pisimmän kaavan mukaan, minkä painoisia ottelijat ovat, ja... "Skip" uudestaan... loading...



Lopultakin sekä ottelu että peliarvostelu alkavat - ihan tosi. Kameramies on sijoittunut pelaajan hahmon läpinäkyvän selän taakse, kuten aina. Oikeaa ja vasenta suoraansa kun jakelee wiimotea ja nunchukua puristaen, tekee hahmo samaa Sports Boxingia kiihkeämmällä tahdilla. Mikäli yrittää lyödä koukkuja ala- tai sivukautta, saa aikaiseksi jompaa kumpaa satunnaisperiaatteella, mikä on ihan okei. Iskuja voi väistellä ja kehässä voi kävellä molempia ohjaimia kallistelemalla, tai sama toisin sanoen: jos teet mitään muuta kuin säilytät ohjaimia pöydällä, hahmosi liikkuu ja väistelee tahtomattasikin. Torjunta hoituu nappeja pohjassa pitelemällä. Kohtalaisen hillityt erikoisliikkeet (ei tulipalloja) vaativat raivomittarin täyttöä ja kapulan nykäisyä nappi pohjassa. Missä sitten onnistutkaan, surkuhupaisan alkeellinen kommentaattori sen kyllä sinulle kertoo. "Makumutsi. Oikea. Oikea. Takamuna. KAATUI JO NYT TANTEREESEEN!"

Käytännössä pelaaminen on samaa torjumisen ja huitomisen vuorottelua kuin Wii Sportsissa. Paljon antaa anteeksi, kun veri lähtee kiertämään. Ja kun vastustaja kellistyy ensimmäistä kertaa kanveesiin, kyllä taas vähän tanssittaakin!

Mutta sitten käynnistyy hidastempoinen välivideo! Ihan sama mitä tekee, Makumutsi on surkea tässä vaiheessa tarinaa! Jaarittelu jatkuu ja jatkuu, kunnes näemme tilastotiedot matsista, minkä jälkeen nähdään lisää varsinaisia välinäytöksiä, joissa tapahtuu kaikki ne asiat, jotka yhdistävät kaikkia nyrkkeilystä kertovia tarinoita, poislaskien huippukohdat. Jaarittelu on niin tylsää, niin päämäärätöntä, että näin tarpeelliseksi voittaa pelin viimeisen matsin kolme kertaa, kun en voinut uskoa, että tiiliskiviromaani loppuu kuin seinään.



Rocky-sarjan kokisi mielellään interaktiivisena elokuvana, pökkelömangaa ei. Victorious Boxers paranee 20 pistettä, kun sitä pelaa pelkkänä mätkintäpelinä. Samassa metsässä kasvaneet puunaamavastustajat eivät intohimoja nostata, mutta turhautuneena sitä hakkaisi halkojakin. Tekoäly on taattua aasialaista käsityötä. Vastustajat luottavat yhteen rutiiniin, oli se sitten hyppely kömpelön kameran ulottumattomiin, tai superlyöntien jatkuva käyttö. Onnettomimmat kaverit eivät osaa kuin yhdenlaisia huitaisuja, jolloin pelaaja voi vaikkapa nojata taaksepäin torjunta pohjassa ja miettiä, viitsisikö lyödä takaisin. Taktikointia tarvitaan vähän, joskus, ainakin jos kunto ei kestä. Koukkujen yritys kunnon huitomisfiiliksissä on varmin tapa saada turpiinsa, sillä kuten tiedämme, nunchuk kiinnittyy wiimoteen kovalla muovijohdolla.

Tarjolla on myös viisi muuta ohjaustapaa. Joku saattaa tykästyä vaihtoehtoiseen huitelutyyliin, jossa kehässä liikkuminen hoidetaan nunchukun tatilla. Standardilla ohjainparilla voi nyrkkeillä myös ikään kuin 3D-räiskintöjen tyyliin. Osoittimen vieminen sinne minne tahtoo lyödä on sinänsä toimiva, joskin tylsä idea. Mutta mitä? Erikoisemmat liikkeet pitäisi piirtää ruudulle nappi pohjassa?! Tämän ohjaustavan kaksi variaatiota sopisivat Nintendo DS:lle kuin rystynen räkätorveen, mutta Wiillä ne ovat kertakaikkisen käyttökelvottomia. Hermot menevät jo harjoitellessa.

Lisäksi tarjolla on tuki classic controllerille ja Gamecuben ohjaimelle. Tällöin iskut lähtevät napeista, eivätkä tateista, mikä olisi se modernimpi vaihtoehto. Kapuloilla pelattaessa pelin todellinen luonto paljastuu. Vanhojen Punch-Outien sujuvuuteen ja koukuttavuuteen ei ylletä millään tasolla, vaikka viimeisin moinen nähtiin kolme konsolisukupolvea sitten. Victorious Boxers Challenge on rämpytyspeli. Ja yksi kaikkien aikojen huonoimmista 3D-animaatioista. Siinä se.



Ennen seuraavan tällaisen arvostelua lupaan katsoa Rocky III:n seisaalla ilmaa huitoen, jotta tiedän varmaksi, tarvitsenko muovinpalasia kouriini ensinnäkään. Mutta toistaiseksi alleviivaan kaksi seikkaa. Victorious Boxers Challenge on kömpelö, kattavasti tyritty peli. Aion kuitenkin pelata sitä jatkossakin. Tutuin ohjausmuoto toimii tarpeeksi hyvin, jotta vastustajan kaataminen viihdyttää, ja tarpeeksi huonosti, jotta otan jaetun ruudun kaksinpelissä turpiini iäkkäiltä naispuolisilta sukulaisiltanikin, mikä vasta kansan villitseekin. Kun kyseessä kerran on näitä halvemman hintaluokan (30-35 euroa Suomessa, vielä vähemmän muualla) tekeleitä, voi Victorious Boxers Challengea suositella varovaisesti meille, joiden mielestä pölyhiukkasen paikka on nyrkin ja telkkarin välissä.