Aina kun kuulen jotain uutta teini-ikäisiin mutanttininjakilpikonniin viittaavaa, kiljun sisäänpäin "Armaggon!". Mutta kukaan ei kuule: Archie Comicsin torpedoja olkapäistään ampuva hai ei tule enää koskaan pääsemään pääpahikseksi. Avautumisella koetin ilmaista sitä, että toisin kuin ikäisilleni arvostelijoille oletuksena, Turtlesit eivät ole minulle lämpöinen muisto lapsuudesta, vaan syy nörtähtää nykypäivänäkin! Kuulun vähemmistökoulukuntaan, jonka oppien mukaan kilppareiden todellinen olemus lepää lapsuuteni pyhässä sarjissaagassa ja ensimmäisessä näytelmäelokuvassa, eikä Eastmanin ja Lairdin alkuperäissarjakuvassa, eikä varsinkaan kummassakaan piirrossarjassa. Suomeen kesällä saapuva leffa TMNT tuntuu mainoskampanjansa ja tämän lisenssipelin perusteella juuri meikäläisille tehdyltä tuotteelta.



Kun Silppuri ja muut arkkiviholliset on lyöty, ovat kilpparit ajautuneet erille toisistaan. Uljas Leonardo matkustelee maailmalla tullakseen paremmaksi soturiksi ja johtajaksi; liiankin itsenäinen Raphael pieksee kotikulmilla tusinapunkkareita supersankaripuvussa; Donatello ja Michelangelo puuhaavat kaikenlaista joutavaa, niin kuin tehonörtille ja elämäntapahengailijalle kuuluukin. Niihin aikoihin kun Leonardo palaa takaisin, alkaa kaupungilla pyöriä epämääräisiä hirviöitä. Näiden aikomukset pitäisi tietenkin estää, mutta se todellinen haaste on perheen yhdistäminen ja koossa pitäminen.

Ottaen huomioon, että kyseessä on leffapeli, on TMNT:n tunnelma onnistunut. Tarina esitetään takautumina siten, että konnat ikään kuin silmäilevät sarjakuvalehteä (tai valokuva-albumia) ja keskustelevat muistoistaan. Sympaattisen veljessarjan suuhun sopiva dialogi jatkuu usein myös tehtävien aikana, mikä pakostakin pistää fanipojan hymyilemään. Ääninäyttelijät ovat erinomaisesti valittuja, toisin sanoen hahmot tunnistaa vaivatta. Hermostuttavan puolelle lipsahdetaan muutamissa Raphaelin ja Michelangelon repliikeissä, joita konnat toistavat pakkomielteenomaisesti läpi pelin.



TMNT nousee tusinalisenssipelien suosta, jos nyt ei kovin korkealle. Perusasetelmiltaan kyseessä on ruma ja lyhyt rahastus harvakseltaan hyytyvällä ruudunpäivityksellä. Leijonanosa sisällöstä on tasoloikkaa suoraviivaisilla kaupunki- ja viemäriradoilla. Erinomaisen sujuvat kontrollit ja ylipäätänsäkin kaikki lipputangoissa keikkuminen, kielekkeillä roikkuminen, seinillä juokseminen, seiniltä seinille hyppiminen ja vastaavat temput tuovat mieleen samojen tekijöiden Prince of Persia -sarjan. Itsenäinen kameramies pysyy tyylikkään elokuvamaisesti tilanteiden tasalla, joten kentät voi juosta viimeistään toisella pelikerralla päästä päähän pelkän vaiston varassa, aivan kuten vanhoina hyvinä (kaksiulotteisina) aikoina.

Väliaikapisteitä on tuhottomasti, joten rotkoon putoaminen ei juuri etenemistä hidasta. Ratkaisu on lastenpeliin sopiva, mutta siinä mennään jo metsään, ettei varsinaisen elinvoiman menetyksellä ole merkitystä. Jos taju on vaarassa mennä, saa kilpparin takaisin tolpilleen nappia rämpyttämällä. Tämän takia tietyt ansojen täyttämät kohdat voi läpäistä vihellellen ja jokaiseen vaaraan tahallaan osuen, mikä on idioottimaisempaa kuin se, että tulevaisuuden Cyber Samurai Raphael veti turpaan aivojaan sylissään pitelevää Adolf Hitleriä (suomenkielinen TMHT 7/-95). Kun minä olin nuori, oli peleissä haastetta ja lisäelämiä ja onnistumisen riemua, pirskuta sentähen.



Ihan ilman käsiä tasoloikkakohtauksista ei selviä, mutta taisteluosioissa lapsia aliarvioidaan jo törkeästi. Kaukana ollaan jopa Xbox Live Marketplacelle ilmestyneen ikivanhan arcade-Turtlesin yksinkertaisesta toimivuudesta. Teoriassa konnilla on omat taistelutyylinsä ja niin, onhan heillä erilaiset yhden napin kombot, ja on kai se Donatello taas se kovin tyyppi ulottuvuutensa ansiosta. Tattia kun pyörittää hitaasti ja hyökkäystä rämpyttää, kaatuvat katujengit ja koko jalkaklaani itsestään. Jos jaksaa vaivautua, saa aikaiseksi muutaman erikoisliikkeen ja silloin tällöin tiimihyökkäyksenkin. Turhaa. Kuolemalla ei edelleenkään ole mitään merkitystä.

Joskus kilpparit menevät supertilaan, jolloin aika hidastuu ja kamera sekoaa siihen malliin, ettei toimintaa enää edes kestä katsoa. Vihollisten kaatumistahtiin tämä ei vaikuta, tyypit kun osaavat hädin tuskin kääntyä vastustajiaan kohti. Pomohahmot ovat vähän pirteämpiä, ja jos vaikeustaso pistäisi edes ekaluokkalaiset hikoilemaan, voisivat ne olla yhtä hauskoja kuin vaikkapa mainitussa arcadevanhuksessa. Oikein kun ajattelee, ettei tässä lähes 20 vuotta tuoreemmassa tuotteessa ole neljän pomon lisäksi kuin lyövä vihollinen ja ampuva vihollinen, niin kyllä itkettää. Ilman mätkintää kokemus olisi huomattavasti hauskempi - onneksi sitä on vähemmän kuin näissä yleensä. Tämän ja väkivallan epärealistisuuden huomioon ottaen eurooppalainen ikäraja 12 on naurettavan korkea.



Pari kertaa olen saanut huomata olleeni hakoteillä väittäessäni, että joku peli olisi liian helppo jopa haasterajoitteiselle kohderyhmälle. Sanotaan siis niin, että TMNT saattaa viehättää hyvinkin paljon oikeaikäistä kilpparifania. Tasoloikkaosuuksissa ei selviä vikoja ole ja kyllä se toimintakin paremmalta näyttää, kuin 90-luvun piirrossarjassa. Pitkäikäinen peli ei ole, mutta milloinkas nämä olisivat. Puuttuva kahden pelaajan tuki on kenties suurin sääli, Lego Star Warsin lanseeraama haasteettomuus kun perustui juuri sellaisen toimivuuteen. Velipoikien yhteistyötä katselisi mielellään yksinpelissäkin: napin painalluksesta pantojensa väriä muuttava sankari tuntuu vähän jakomielitautiselta. Jos peliä lähtee vertaamaan kahden edellisen konsolisukupolven kamaliin kilpikonnuuksiin, on se melkein klassikko, joten ehkä myös yli-ikäisistä mutantti sankari faneista kiihkeimpien kannattaa harkita sen hankkimista siskonsa tai veljensä lapsille. Kaikki emme voi olla peliarvostelijoita, häh hää.