Onko se roolipeli? Onko se Gauntlet-kopio? Enpä tiedä, mutta etsikää se samperin kaukosäädin ja mykistäkää televisio ennen seuraavaa välivideota!




Kun miettii pelaamishistoriaansa, mieleenpainuvimmat pelit erottuvat harmaasta massasta usein yksittäisen osa-alueen vuoksi. Ehkäpä kyseessä oli erinomainen soundtrack, mainio pelattavuus, veitsellä leikattava tunnelma tai huono tekoäly. Sacred 3 tulee erottumaan pitkään mielessäni koko pelien kirjosta huumorinsa vuoksi, mutta ei hyvällä tavalla. Pelin käsikirjoitus tuntuu kaikin puolin ulkoavaruuden alienin yritykseltä kirjoittaa tarinaa sekä vitsejä: rakennuspalikat on nähtävillä ja lopputulos on näennäisesti ymmärrettävä kokonaisuus, mutta kaikki on enemmän tai vähemmän vinksallaan sekä väärinpäin. Kaiken kuorruttaa lähinnä vaivaannuttava, pikkutuhma seksuaalinen vire, joka ilmenee ratkiriemukkaissa lauseissa kuten "Olipas mahtavaa, kuin olisi syönyt jäätelöä ja saanut hyvää se… lleriä". Heh heh.

Sankareiden suuri seikkailu alkaa väsyttävällä ja lattealla välivideolla, jossa kerrotaan suuren ilkimyksen, Zanen vallannoususta. Zane on vallannut sotajoukoillaan fantasiamaailmaa ilman suurempaa vastarintaa, kansakunnan orjuuntuessa toisensa jälkeen. Vapauden, auringonpaisteen ja sateenkaarien viimeinen toivo on painovoimaa uhkaavilla rinnoilla varustettu telepaatti Aria, sekä yhdistyneiden rotujen kovimmat jannut ja jannuttaret. Miehet ovat kreatiinikolalla pumpattuja supersankareita, naiset taas tikku-ukkoja, joille on lisätty muutamat koripallot rintakehän päälle. Perinteistä fantasiavääntöä siis. Sacred 3 yrittää epätoivoisesti parodioida fantasiatarinoiden kliseitä, mutta satiiri lässähtää väsyneiden viittausten ja vihjailujen tasolle, eikä onnistu millään tavoin nousemaan esikuviensa yläpuolelle. Lopputulos on lässähtänyt pannukakku, joka ei ole eheä fantasiataru, saati metampi kommentaatio genrestä.


Keen Gamesin kehittämänä trilogian kolmas osa tekee aikamoisia muutoksia sarjan aiempiin peleihin, eikä mikään uudistuksista tunnu toimivan. Sacred 3 lokeroituu arcademaiseen hack ‘n’ slash -genreen, minimalisoiden kaikki roolipelielementtinsä. Monen roolipelin suola, loottaus on poistettu pelistä kokonaan, eikä hahmon kehittäminenkään ole erityisen avointa. Maailman vapaan remuamisen sijaan pelaaja valitsee kartalta haluamansa tehtävän, jonka putkea hölkätään loppuun asti vihollisrykelmien läpi. Pohjimmiltaan Sacred 3 on isometrinen hakkausnapin rämpyttämiseen keskittyvä putkijuoksu, jonka hyvät puolet ovat vähäiset.



Masentavasti tehtävät ovat äärimmäisen itseääntoistavia, ainoa todellinen vaihtelu sisällön suhteen näkyy tapahtumapaikan vaihtumisessa. Ajoittain porukkaa lahdataan metsikössä, joskus kaupungin kaduilla. Välillä surmatyöt taas hoidetaan jääpalatsissa tai luolaston käytävillä. Kenttien sisältö pysyy kuitenkin aina monotonisena toistona: alun turpajuhlien jälkeen juostaan karkuun pommitusta, jonka takana on vaihtelevasti vihollistykistö, tulivuoren purkaus tai kenties jättiläisten kivenmurikat. Väistelyn jälkeen palataan pieksemään mörököllejä vartiksi ja vaihtoehtoisesti joko väännetään vipuja, kammetaan pyöriä tai työnnetään kärryjä. Muutaman hirviölauman sekä välibossin jälkeen saavutaan kentän pomon luokse, jonka ympärillä pyöritään kuin herhiläinen viiden minuutin ajan ja lopuksi kerätään kolikot lattialta. Suurin vaihtelevuus kentän rakenteeseen syntyy pienistä muutoksista; joskus vipujen vääntely saattaa tulla ennen pommituksen väistelyä, välillä välipomoja saattaa olla kolme eikä kaksi. Päätehtävien lisäksi kartalta voi noukkia välipalaksi muutaman minuutin pikavääntöjä, jotka ovat vaihtoehtoisesti joko muutaman vihollisaallon selviämistä survival-kentässä tai perinteisiä kenttiä lyhyemmässä muodossa.


Hahmojen suunnittelutyö vastaa tehtävien tasoa, mutta yllättävän onnistunut pelattavuus pelastaa paljon. Sankareita voi valita muutamasta vaihtoehdosta, jotka mukailevat perinteitä. Löytyy paladiinina toimivaa miekkailijaa, vikkelää jousimiestä, keihästä käyttävää amazonia ja moukaria heiluttavaa jyrmyä. Erikoisliikkeitä lukuunottamatta hahmojen välillä ei kuitenkaan ole suuria eroja. Hyökkäysnapin kavereina on vaihtoehtoisesti joko blokkaaminen tai väistö, kilvillä varustettujen vihollisten sekä ansojen lamauttamiseen keskittyvä työntö sekä muutama hahmokohtainen erikoisliike, jotka kuluttavat hitaasti lataantuvaa energiaa. Erilaisia comboja, väistelyitä ja erikoisvoimia oikeappisesti yhdistelemällä taistelusta saa jopa varsin näyttävää ja miellyttävää, kiitos suurien vihollismäärien. Taistelu saattaa kuitenkin taantua helposti puhtaaksi hyökkäysnapin rämpytykseksi, sillä eteneminen ei suoranaisesti vaadi erityistaitoja.

Hyökkäysrämpytys kaataakin käytännössä vihollisen kuin vihollisen, ainoastaan kilvellä varustetut demonit vaativat yhden ylimääräisen napinpainalluksen ennen kuolonkorinoitaan. Mörököllit eivät muutenkaan loista monipuolisuudellaan. Tavallisia hirviöitä on muutamaa sorttia, joista osan voi noukkia ylös ja heittää kavereitaan päin, kun taas isompia mörköjä löytyy kaukotaistelevaa sekä päälle ryntäävää versiota. Välillä pakkaa sekoitetaan maageilla, jotka tulipallojen syöksemisestä huolimatta kaatuvat samalla tavoin kuin vierustoverinsa. Muutamia eläinkunnan kasvatteja lukuunottamatta peli kierrättää samoja vihollistyyppejä, eikä matkan varrelta juurikaan löydy yllätyksiä.




Yksinkertaiset tehtävärakenteet ja hahmot saavat samankaltaista seuraa pelin muista mekaniikoista. Loottaus ja kunnolliset hahmopuut loistavat poissaoloaan, tilalla on virtaviivaistettu ja yksipuolinen hahmonrakennus. Kokemuspisteiden myötä hahmo kasvattaa tasoaan, joka puolestaan avaa lukituksia kyvyistä ja aseista. Aseensa voi valita vain muutamasta vaihtoehdosta, joiden ominaisuudet eroavat toisistaan kevyesti. Sankareilla on myös noin kymmenkunta erikoiskykyä, joista kaksi voi olla kulloinkin valittuna. Sekä aseisiin että kykyihin voi ostaa parannuksia kokemustason niin salliessa, mutta usein parannusten hankkiminen on lineaarista eikä valintoja voi useinkaan tehdä. Näinollen hahmon varustevalikoima pysyy pitkälti muuttumattomana jokaisella pelikerralla.

Lisäksi hahmolleen voi antaa kevyen buffauksen hengellä. Aseen sisällä asuvat henkiolennot tuovat pienimuotoista vaihtelevuutta peliin kasvattamalla esimerkiksi kriittisten osumien todennäköisyyttä tai lisäämällä erikoiskykyjen vaatiman energian määrää, mutta täysjärkinen pelaaja haluaisi tilata paikalle mieluummin manaajan. Henkien vitsit ja one-linerit ovat nimittäin pelin pahinta antia, ja koska pelaamiseni keskittyi co-opin sijaan yksinpelin tahkoamiseen, suurin osa henkien kyvyistä oli kohdallani käyttökelvottomia. Ainoiksi käyttökelpoisiksi vaihtoehdoikseni jäi “uuh, sexypants!” -huudahduksia laukova seksisti tai korneimpia hippilausahduksia suoltava metsänhenki. Valitsin mielenterveyteni ja mykistin suosiolla koko television.


Television mykistäminen ei aiheuta suuria menetyksiä, sillä pelin musiikkipuoli on parhaimmillaan välttävää, eikä hahmojen jutustelua kehtaa kuunnella. Lauantaiaamun piirretyistä ryöstetty ääninäyttely hihityttää ensimmäiset minuutit, kunnes tajuaa että dialogia pitää kuunnella vielä tuntitolkulla. Peli on sentään varsin värikäs ja nätti, joten näyttöä tuijottaa mielellään tavanomaisista tapahtumapaikoista huolimatta. Muutamia bugeja kuitenkin löytyy, ja ajoittain peli esimerkiksi kieltäytyy jatkumasta, vaatien tehtävän uudelleenkäynnistystä. Pahimmat pelinkaatobugit loistavat silti poissaoloaan.

Sacred 3 on päällisin puolin erittäin virtaviivaistettu ja minimalisoitu näkemys roolipelaamisesta, jonka suurimmaksi myyntivaltiksi kohoaa mahdollisuus co-op -vääntöön. Ajoittain miellyttäväksi kohoava taistelu kuitenkin uppoaa itseääntoistaviin tehtäviin, vihollisiin ja tapahtumiin. Arkun viimeisenä naulana toimii täysin ala-arvoinen huumorin ja käsikirjoittamisen taso, jonka jäljiltä pelikokemuksen suositteleminen käy hyvin vaikeaksi.