Sniper Elite -sarja on aiemmin kuvannut toisen maailmansodan näkymiä Euroopan kamaralla. Kuvakulma pysyy yhä samassa ajankohdassa, mutta periskoopit suunnataan eri mantereelle, Afrikan mittelöihin.




Trilogian aiemman osan, Sniper Elite V2:n jälkeen pelisarja veti okkultismi-säätimet kaakkoon ja leikitteli kahden pelin verran epäkuolleilla kansallissosialisteilla Nazi Zombie Army -lisäosissa. Emosarjan kolmannessa osassa fantasiaelementit sivuutetaan jälleen näennäisrealismin tieltä, kun suurennuslasin alle otetaan vuoden 1942 Afrikka. Rommelin aavikkoketut ovat kuitenkin lähinnä kuriositeetti, sillä tarkka-ampujan tähtäin keskittyy etsimään katalaa kenraali Vahlenia. Peli yrittää kutoa koko juonensa yksittäisen saksalaiskenraalin salamurhan ympärille, vaikka mielenkiintoisempiakin mahdollisuuksia olisi. Pinnan alla Sniper Elite 3 on lähinnä malliesimerkki voimafantasiasta, jonka kokemisarvo voidaan mitata hymyjen lisäksi sen kasvattamien rintakarvojen määrässä.

Vavahduttavaa sotadraamaa tai mielenkiintoisia juonikuvioita hakevien kannattaa jatkaa suosiolla kävelyään, sillä pelisarjan sankari Karl Fairburne on masentavimpia hahmokarikatyyreja, joita peleissä on hetkeen nähty. CIA:n edeltäjän, OSS:n tarkka-ampujana toimiva Fairburne synkistelee ja murisee mikkiin väsyneitä macho-latteuksia suoralla naamalla, eikä miestä kykenevämpää sankaria ole nähty sitten Batmanin. Yksinäisenä sutena työskentelevä agentti eliminoikin omatoimisesti niin sotilaspataljoonat kuin panssarivaunutkin ilman suuria ongelmia. Ainoaksi inhimillistäväksi tekijäksi jää Fairburnen matalahko kestävyys, sillä vihollistuleen jäädessään miehestä kuoriutuu nopeasti reikäjuustoa.


Sniper Elite -sarjan tavaramerkeiksi nousseet bullet timet ja luodin vahingon näyttävät röntgenkuvat tekevät odotetun paluun. Kun on etsinyt suurella työllä ampumapaikan, tutkinut alueet ja opetellut vihollisten partiointiliikkeet, on kieltämättä tyydyttävää seurata ammuksen tanssia läpi ilmamassan kohti pahaa-aavistamatonta uhriaan. Luodin löydettyä perille pelaaja saa tarkastella hidastusten kera, miten ammus sirpaloi kaiken tielleen osuvan. Vähintään makaaberiksi luonnehdittava kill-cam armahtaa silti heikkohermoisempia jättämällä pahimmat verileikit sikseen, keskittyen miltei kliinisiin kuviin pirstaloituvista luista ja repeytyvistä sisäelimistä. Näyttävyydestään huolimatta hidastukset puuduttavat pitkällä aikatähtäimellä, eikä kahdeksanosaisen kampanjan loppuvaiheessa niitä juurikaan enää jaksa ihastella. Kun on nähnyt yhden räjähtävän silmämunan, on nähnyt ne kaikki.



Luiden jauhamisesta huolimatta Sniper Eliten painopiste ei ole mielettömässä räiskinnässä, vaan vihollislinjojen sisällä hiiviskelyssä ja saksalaisten äänettömässä eliminoinnissa. Tämän seurauksena - pelin nimestä huolimatta - suurimmat tappolukemat tehdään hiljennetyllä pistoolilla tai puukolla. Tarkkuuskivääri onkin käyttökelpoinen työkalu vain, jos alueella on laukauksia maskeeraavia äänenlähteitä, kuten ylilentäviä koneita tai tykistöjä. Sankarin heikko kestävyys varmistaa, ettei peittelemätön kivääri tai rynnäkkö konepistooli kädessä ole ikinä se järkevin vaihtoehto, ainoastaan viimehetken ässä hihassa.


Vaikka kenttäsuunnittelu on miellyttävän vaihtelevaa, perusidea on aina sama: hiiviskele ympäriinsä tarkkaillen vihollisten asemia, merkkaa ja eliminoi vastarinta huomiota herättämättä ja jatka seuraavalle alueelle. Pääasiallisesti Fairburnen työtehtävät keskittyvät erilaisten dokumenttien varastamiseen ja upseerien salamurhaamiseen, mutta sivutehtävät - kuten vihollistykistön tuhoaminen tai tankkauslaiturin räjäytys - tuovat vaihtelevuutta ja varmistavat, että kentän kaikki kulmat ja nurkat tulevat pelaajalle tutuiksi. Kompletionistit saavat sahata kenttiä edestakaisin metsästäessään päiväkirjan sivuja tai tarkka-ampujien pesäkkeitä, mutta niiden painoarvo pelille on varsin mitätön. Päiväkirjat eivät onnistu elävöittämään hahmoja tai maailmaa, pesäkkeitä parempia tulitusasemia taas tarjoillaan riittävästi muutenkin.

Nurkkien nuohous on silti miellyttävämpää kuin aiemmin, sillä positiivisena uudistuksena Sniper Elite 3 antaa pelaajalle hengitystilaa avarampien alueiden muodossa. Vaihtoehtoiset reitit ja lähestymistavat antavat pelille uudelleenpeluuarvoa, eikä kahdeksanosainen kampanja ole muutenkaan ohi yhdessä illassa. Jokainen kenttä kestää useamman tunnin huolellisesti pelattuna, ja mahdollisuus co-op -läpäisyyn tuo lisäarvoa koko kampanjalle.


Vaikka Sniper Elite antaa pelaajalle vapaat kädet tehtävien suorittamiseen, työkalut pysyvät samoina aiemmista peleistä. Valinnanvaraisen ja muokattavan kiväärin lisäksi mukaan tarttuu sekä konetuliase että pistooli, joista hiljennetty vaihtoehto on ikävästi ainoa käyttökelpoinen valinta. Äänekkäät tuliluikut toimivat lähinnä vain, jos suunnitelmat vesittyvät ja hälytyskellot alkavat soida. Lisäksi varustelaukkuun mahtuu lajitelma erilaisia sidontatarpeita sekä räjähteitä, joiden tarpeellisuus on varsin näennäistä. Jalkaväkimiinoja tai ansalankoja ei oikeaoppinen aavikkoninja ikinä tarvitse, eikä mikään tuhotyö vaadi mukana kannettavia räjähteitä. Ainoastaan paikalle pamahtavien ajoneuvojen räjäyttäminen helpottuu miinoilla, muuten ne kelpaavat lähinnä hupailuhetkiin.



Arvostelu hoidettiin pelin Xbox 360 -versiolla, ja se ikävä kyllä näkyy pelatessa. Tekstuurit hyppivät jatkuvasti paikoilleen jäljessä, mikä aiheuttaa turhautumista erityisesti graafisuuteen keskittyvissä luotikameroissa. Suoranaista tahmeutta ei pelatessa sentään joudu sietämään, mutta immersio kärsii silti. Pelialueita ei onneksi ole pahemmin silvottu pienempiin osiin, joten liiallisten latausruutujen tuijottelulta vältytään. Käyttökelvottomaksi peliä ei voi kutsua edes vanhemmilla konsoleilla, mutta jos taloudesta löytyy tehokkaampaakin rautaa, kannattaa harkita pelin hankkimista uudelle konsolisukupolvelle tai PC:lle.


Tekniset ongelmat eivät ole ainoa harmaa hius Sniper Eliten päässä, vaan peliä vaivaa vakava skitsofrenia. Kaikki pelaajalle annetut työkalut hiljennettyä pistoolia lukuunottamatta on suunniteltu vihollisilla leikkimiseen ja voimafantasioiden toteuttamiseen, mutta pelisuunnittelu taas tuntuu tähtäävän toiseen ääripäähän. Kokemuspisteitä ropisee eritoten näkymättömänä toimimisesta ja vastustajien äänettömästä eliminoinnista, mutta Fairburnen varusteet sekä pelin vuolaasti hehkuttama röntgen-gore yrittävät työntää pelaajaa räimeen ja räjähdysten tielle. Lopputuloksena molemmilla pelityyleillä tuntuu jäävän jostakin paitsi.

Muutamat pienimuotoisemmatkin ärsytykset jäivät vaivaamaan lopputekstien rullatessa. Ajoittain loppupomoiksi työnnettävät panssarivaunut ovat vastuksena lähinnä vitsi, erityisesti ennalta-arvattavien liikkumispolkujensa ja pelaajan naurettavan räjähdevalikoiman vuoksi. Peli yrittää myös hehkuttaa piiloutumismekanismiaan, jonka tarkoituksena on pakottaa pelaaja vaihtamaan asemia hälytyksen sattuessa. Todellisuudessa mekanismi on täysi susi, sillä pelaaja voi halutessaan hölkätä “piiloutumiseen” vaaditun etäisyyden muutamassa sekunnissa.


Sniper Elite 3 ei ole millään muotoa huono peli, mutta muutamat ominaisuudet tuntuvat osittain hätäillyiltä, eikä kaikkia asioita ole mietitty loppuun saakka. Suunnittelijoiden olisi myös hyvä päättää, onko Fairburnen seikkailun tarkoitus muistuttaa Sam Fisheriä vai Duke Nukemia. Afrikka on raikas tuulahdus sotanäyttämönä toisessa maailmansodassa, mutta väsyttäviksi venyvät röntgenkuvat ja ristiriitaiset mekaniikat verottavat ninjailusta innostumista.