Vanha viidakon laki sanoo, että käsikonsolisodassa se, jolla on hullunkurisimmat mikroautot, voittaa. Mieleesi saattoi juuri nousta elävästi kuva yhdestä jos toisestakin nimeltämainitsemattomasta pelistä, joiden joukkoon Table Top Racing vahvasti mielii. Tarvitaanko autostraadojen kuninkuuteen silti muutakin, kuin läjä neppariautoja ja pöydällä lojuva kalkkunafile?




Table Top Racing ujuttautuu tutkalle tarkoituksenaan pitää perusasiat perusasioina. Läjä miniatyyriautoja ottaa toisistaan mittaa tilpehööriä pursuilevilla pöydillä, ja voitosta kahmittavalla mammonalla voi kustomoida kiesiään yhä ankarammaksi työtasojen kunkuksi. Vaihtelua perinteiseen köröttelyyn peli tarjoaa esittelemällä perinteisempien kisojen lisäksi kenttäkohtaisia haasteita, ja driftaamistakin pääsee harjoittelemaan, kun on oikea kärry alla. Toisten pelaajien sabotointi onnistuu matkan varrella kahmittavilla erikoisesineillä, jotka tuttuun tapaan vaihtelevat nopeusboosteista ohjuksiin.


Ja siinäpä se sitten oikeastaan onkin. Table Top Racingia ei leimaa se, että se olisi huomattavan kehno millään esittelemistään osa-alueista, vaan sen perisynniksi kohoaa yleinen kunnianhimottomuus. Kontrollit on rajattu pariin hassuun nappiin, eikä kestä aikaakaan kun sunnuntaiajelu alkaa toistaa itseään. Yksinkertaistamisen ymmärtää, mutta kokonaisuudesta jää vauhdin hurman sijaan harmittavan karsittu jälkimaku. Onneksi kierroksia jaksaa sentään motivoida hauska kenttäsuunnittelu, jossa on paljon tuijoteltavaa etenkin lintuperspektiiviin vaihtamalla.




Jos Table Top Racingiin suhtautuu harmittomana välipalana, eivät edellä mainitut ratkaisut juuri harmita. On silti yksi seikka, jossa peli kosahtaa suoraan rosvosektorille: takapaneelit. PS Vitan hauskimpia ominaisuuksia on sen monipuolinen kosketustunnistin, mutta suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun – vain kädetön apina sijoittaa konsolin takapaneeleihin kamerantunnistimen, jota koskemalla peli kääntää kameran takaperin. Valitettavasti Table Top Racingia suunnitellessa ovat banaanit lennelleet toimistolla, sillä vaikka kameraoptioita on tarjolla kolmea erilaista, näistä käytännöllisin pakottaa pelaajan myös pitelemään konsolia epäluontevasti reunoista.


Vaikka rannekrampit ovat itsessään sangen mitätön yksityiskohta, korostuvat muutkin pienet suunnittelumokat mitäänsanomattomuuden keskellä. Missä on mun kenttäkartta? Miksi osa kentistä on naurettavan helppoja, ja osassa vastus rubberbandaa ohi? Kuinka paljon saa ihminen elämästään aikaa tuhlaa grindaamalla pelin kolikoita, jotta alle saa muunkin menopelin kuin paapan vanhan farmarin? Kustomointioptio on yksi pelin parhaita puolia, mutta itse resurssien kahliminen käy parissa tunnissa tylsäksi. Kun vielä perheriitojen ykkönen, eli vastustajan sabotointi on toteutettu näin hampaattomasti, on vaikea ajatella edes moninpelin kiihdyttävän peliin riittävää virtaa.